Lumilautailu

Kohteesta Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Lumilautailua harrastetään yleensä kesäisin, varsinkin keskikesällä . Aluksi kavutaan kävellen korkean mäen huipulle ja pistetään lumilauta kiinni jalkoihin. Sitä parempi mäki mitä enemmän kiviä, katkenneita puunrunkoja ja pitkää heinää. Kaikkein pahin asia, jonka lautailija voi mäestä löytää on lumi, se valkoinen inha mönjä, joka kastelee vaatteet ja jota tautiset pikkuäpärät maiskuttavat henkensä edestä! Jos mäessä on yhtään lunta, niin on syytä vaihtaa mäkeä ja äkkiä.

Mutta palatkaamme asiaan. Lautailija on nyt siis siellä kivisen mäen päällä ja on jo saanut laudan jalkaansa. Kun lauta on jalassa, niin on tarkoituksena vain lähteä liukumaan sillä alaspäin sitä mäkeä. Tarkoituksena ei ole väistää kiviä tai puunrunkoja, jotta laudan pohjaan jää nätit naarmut kivistä (niiden syvyys ratkaisee after skissä, kuka tarjoaa). Silloin tällöin on myös suositeltavaa tehdä vähän voltteja sun muita temppuja, ettei homma ihan tylsäksi mene. Lumilautailussa ei käytetä minkäänlaisia suojia, ei varsinkaan kypäriä, niitä perkeleenmoisia pottia, joita ne samat pikkuäpärät käyttävät ajaessaan sellaisella kaksipyöräsellä tuhokoneella. Kypärät ovat ehdoton ei!

Kun mäkeä on laskettu turvallisesti alas, on taas kiivettävä mäki ylös, laitettava lankku jalkaan ja vetäistävä uusi kierros. Lumilautailu on sen verran käheä laji, että sitä ei välttämättä suositella turkulaisille (etteivät tule pilaamaan lumilautailun kunniaa) eikä alle 60-vuotialle miehille. Kaikki muut ovat erittäin tervetulleita etsimään korkeaa kivistä mäkeä. Myös mäkihyppytorni käy – varsinkin aloittelijoille.