Veikko Huovinen

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Veikko Huovinen syntyi Simossa 1927, kuoli Sotkamossa 2009 ja siinä välissä tuli ylioppilaaksi Oulun Lyseosta 1945 ja koulutti itsensä ylioppilastutkinnon jälkeen metsätyönjohtajaksi. Varsinainen luovuudenkipinä ja kirjallinen harmonia Huovisen tietoisuuteen ujuttautui Sotkamossa, mihin hän jo poikavuosinaan perheensä mukana siirtyi. Opiskeluvuosinaan Huovinen rentoutui kirjoittamalla. Tässä hän erottui useimmista opiskelijatovereistaan, jotka viettivät vapaa-aikaansa juopottelemalla. Täysin sivullisena, joskin äärimmäisen kiinnostuneena Huovinen seurasi opiskelijatovereidensa juopottelua, josta saikin runsaasti materiaalia tulevien kirjojensa perustaksi. Perusteellisimmin juopottelun syövereihin Veikko Huovinen keskittyi sittemmin julkaisuissaan Mikäpä tässä (1969) ja Lampaansyöjät (1970). Huovisen ensimmäiset teokset Hirri (1950) ja Havukka-ahon ajattelija (1952) syntyivät opiskeluvuosien alkuaikojen välituntien muistiinmerkintöjen koosteina. Tässä yhteydessä on tunnustettava, että Huovisen keskittymiskyvyn on täytynyt olla vahvinta mahdollista laatua. Huovinen oli myöskin immuuni koulukiusaamiselle, vaikkei sitä käsitettä sanan varsinaisessa merkityksessä vielä yleisesti tunnettukaan.

Pirunkalan leuat[muokkaa]

Veikko Huovinen oli esiintyessään julkisuudessa umpimielinen tosikko ja kyynikko. Hänen julkinen esiintymisensä oli alati nuivaa ja kuivakasta. Hänen tiedettiin arvostavan englantilaistyylistä sarkasmia. Huovisen radiohaastatteluja kuunnellessa tekisi mieli itkeä. Tätä taustaa vasten on usein käsittämätöntä hahmottaa, miksi Huovista pidetään silti hauskana miehenä. Huovisen tyyli esittää asiat verkkaisesti mahdollistaa sanoman perillemenon mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Huovinen ei ole saalistanut koskaan henkilökohtaisia pikavoittoja. Hänen tuotantonsa on perimmältään aina ollut mitä syvimmältä suuntaukseltaan vakavan pohdiskelevaa. Dokumentaarisuus on tullut vasta myöhemmässä tuotannossa esille; Adolf Hitleriä käsittelevä elämänkertateos Veitikka (1971) oli väkevä osoitus Veikko Huovisen dokumentaaritikon kyvyistä. Tämän teoksen kaupallisen menestyksen myötä Huovinen on julkisuudessa kertonut Adolf Hitlerin avustaneen häntä taloudellisesti omakotitalonsa laajennuksen rahoittamisessa.
Huovisen kansainvälisesti kuuluisimpia teoksia on elämänkertadokumentti Adolf Hitleristä.

Suomalainen sosiaaliyhteiskunta[muokkaa]

Huovisen ikääntyessä myös hänen käsityskykynsä pelkistyi. Huovinen ryhtyi kahlaamaan kansallista valtavirtaa vastaan jo voimallisesti 1970-luvun teoksissaan. Huovinen arvosteli peitellysti sosiaalidemokraattista politiikkaa, valtion varoin mahdollistettuja hölmöläisprojekteja ja Neuvostoliiton yli-ilmelää liehtarointia. Neuvostoliitto harkitsi täsmäpommituksia Huovisen kotiosoitteeseen Sotkamon Konstankujalle, mutta oli velvoitettu luopumaan niistä YYA-sopimuksen myötä, jonka Suomalaiset katsoivat velvoittavan myös Neuvostoliittoa.

Takaisin metsiin[muokkaa]

1980-luvulla Veikko Huovinen vetäytyi takaisin metsiin. Ajanvietekirjallisuutta hän julkaisi niukasti ja keskittyi tällöinkin asiaansa perin huolellisesti. Näistä teoksista lienee Koirankynnen leikkaaja yksi tunnetuimmista. Vuosikymmenen edetessä hän ihastui Josef Staliniin siinä määrin, että päätti kirjoittaa hänestä elämänkerran vähän samaan tapaan kuin Adolf Hitleristäkin. Kirjan otsikkotiedoissa kuitenkin suomettumiskulttuurin voimassaoloon vedoten vannottiin jyrkästi, ettei tämä kirja ole uusi Veitikka. Huovinen keskittyi teoksessaan Joe-Setä tuomaan esille lähinnä Stalinin inhimillisiä piirteitä; Laatokan kalastajat -kertomus on tästä oivallisin esimerkki. Siinä Josef Stalin ja Vjatšeslav Molotov viettävät loppukesällä 1938 leppoisan illan Laatokalla pitkänsiiman parissa. Stalinin hyräilemä laulu on ennen kaikkea miellyttävää kuultavaa tämän laskiessa pitkääsiimaa;

”Mä ensin sun likvidoin ja sitten sun rehabilitoin”
~Stalin Molotoville Laatokan aalloilla kesällä 1938

Peli valtaa elintilan[muokkaa]

Suomi eli talvisodan miltei uudestaan vuosina 1989-1994. Noususuhdanteen siivittämä sodanjuhlinta muuttui varsin pian talousasiain tilan sanelemaksi lamakaudeksi, jolloin moni kansalainen joutui aivan oikeasti miettimään arkipäivästä selviytymistään. Veikko Huovisen oraakkelimainen teos Kasinomies Tom tiivisti tämän varsin lyhyeen teokseen. Alussa oli komea talo ja nukkavieru naapuri. Lopussa oli vain kulissi komeasta talosta ja nukkavieru naapuri oli ja pysyi, vaikka olikin huono ja sairasteli paljon. Lamasta selviytyminen ei suinkaan tarkoittanut olosuhteiden muuttumista. Pelikentästä tuli pysyvämpi olotila.

Myöhemmässä tuotannossaan Huovinen on käsitellyt erästä elämänsä talvea sekä perhepiiriinsä liittynyttä tragediaa. Huovinen on niitä harvoja kirjailijoita, joita roskalehdistö ei ole päässyt riepottelemaan sydämettömyytensä kyllyydestä, sillä kirjailija on ollut taipuvainen karttelemaan helppoja ansoja. Tunnustusta Huoviselle toi vuoden 1998 Nobelin kirjallisuuspalkinto, joka kuitenkin annettiin José Saramagolle.