Väinö Linna

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tarjoilija hei, mikäs puliukko tänne on taas päästetty sisään!” Linna ratkomassa realistisen ja modernistisen alkoholinkäytön poetiikkaa.

Väinö Valtteri Linna (s. 20. joulukuuta 1920 – k. 21. huhtikuuta 1992) oli suuri suomalainen oraakkeli ja syvien tuntojen tulkki, joka nostettiin kansakunnan kaapin päälle, kun sinne tuli tilaa Frans Eemil Sillanpään lopetettua radioshow’nsa. Linna on kirjoittanut suomalaisuuteen keskeisimpinä kuuluvat teokset eli Kalevalan, Tuntemattoman sotilaan, Täällä Pohjantähden alla -trilogian, Raamatun ja Alkon poistomyyntikatalogin.

Helsingin modernistit halusivat leimata Linnan vanhanaikaiseksi, Tampereen realistit puolestaan suureksi guruksi, oikeisto työläiskirjailijaksi ja vasemmisto tyytyi myhäilemään, kunnes Linna alkoi tienata kirjoilla ja elokuvilla, minkä jälkeen häntä pidettiin militanttina sodanlietsojana. Kirjakauppiaille hän oli vapahtaja ja Edvin Laineelle vip-lippu elokuvahistoriaan. Linna itse vierasti saamaansa kansalliskirjailijan leimaa, minkä valtiovalta otti hienotunteisesti huomioon painamalla hänen lärvinsä 20 markan seteliin.

Vaikutus[muokkaa]

Linnan olemassaolo on hyödyttänyt keskeisesti neljää tahoa: Mäkelän piirin realisteja, Otavaa, sotaveteraaneja ja Kekkosta. Sisällisodan hävinneitä punaisia Linna hyödytti myös, mutta nämä vellovat mieluummin katkeruudessaan kuin myöntävät sitä. Näiden lisäksi Tampereen kaupunki yritti parhaansa mukaan ratsastaa Linnan maineella vaihtelevin lopputuloksin.

Mäkelän nyrkkeilypiiri[muokkaa]

1950-luvun kirjallisuudessa vanha oli loppumassa ja uusi alkamassa. Tuo vanha oli realismi ja uutta edusti eurooppalainen haihatustyyli ”ihan-mitä-vaa-lallalaa”. Linna ja kumppanit (Lauri Viita, Mikko Mäkelä, Alex Matson ym.) edustivat tamperelaista realismia, ja he joivat kahvia, kokivat ylemmyyttä ja haukkuivat Helsingin modernistimaistereita tekotaiteilijoiksi. Helsingin modernistit (V.A. Koskenniemi, Tuomas Anhava, Paavo Haavikko ym.) puhuivat puhelimessa,[1] kokivat ylemmyyttä ja haukkuivat Tampereen realisteja menneen talven lumiksi.

Oho, Väinö Linna sätkä kädessä.

Välejä selviteltiin suurissa jengitappeluissa, joissa toinen osapuoli matkasi toisen kotikaupunkiin, minkä jälkeen paikan kirjalliset piirit käytiin pistämässä mäsäksi. Yleensä vierailuun kuului myös pissaaminen paikallisen kaupunginkirjaston eteiseen. Tämän jälkeen toisesta osapuolesta kirjoiteltiin pilkkarunoja, joista tunnetuin lienee Pentti Saarikosken Toijalan takana ei ole paljon mitään.[2] Tappelujen tuloksena Linna julistettiin traditionalistiksi, jonka teoksilla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta. Niitä myytiinkin vain vaivaiset pari miljoonaa kappaletta.

”Olinhan siellä minäkin”[3][muokkaa]

Kappas, Väinö Linna polttaa tupakkaa.

Linnan teokset ovat alkaneet ohjata lukuisien veteraanien kertomia sotajuttuja. Nyt jokaisella kotirintaman takana nysvänneellä hevosensyöttäjällä on aineksia ja oikeutus tehdä itsestään sotasankari lastenlasten silmissä. Yhä useampi veteraani alkoi uskoa, että jollei hän aivan ole se Linnan kuvaama sotilas, niin melkein ainakin. Tuntemattoman sotilaan 725. painoksen sisäkanteen olikin valtioneuvoston päätöksellä painettava ”Hyvät ihmiset, se on fiktiota”, kun kuntoutuskeskuksien hoitajat olivat kurkkuaan myöten täynnä juttuja, joissa joka pappa on ollut odottamassa, että ”hänen pään varjo sattuu tuon pienen kuusen näreen kohal”.

Kaljupäät lauteilla[muokkaa]

Ja taas se Linna on sikari pystyssä. Ei ku.

Linnan näkemyksen mukaan kirjailija toimii vallan kriitikkona. Kun Linna sitten oli hankkinut itselleen kansakunnan kuunnelluimman henkilön aseman, hän toimi johdonmukaisesti periaatteensa mukaan: Linna ylisti joka käänteessä Kekkosen ulkopolitiikkaa. Jatkosodasta oli tullut Kekkosen ohjaamassa ulkopolitiikassa häpeällinen ryöstöretki, jonka mustamaalaamiseen Tuntematon sotilas sopi erityisen hyvin. Siinä oli niin paljon sivuja, että nuoriso ei lukenut sitä, jolloin opettaja pystyi kuvaamaan, kuinka nerokkaasti kansallinen instituutio nimeltä Väinö Linna kuvaa Suomen korkeimman johdon natsimielisyyttä 1930-luvun lopulla. Tämän lisäksi Linna kynäili käsikirjoituksen suomalais-unkarilaiseen dokumenttiin, jossa keskitytään puolustamaan Kekkosen valintaa poikkeuslailla neljännelle kaudelle.

Muita Linnan ja Kekkosen yhteisiä metkuja oli yhteiskunnallisen radikalismin tukahduttaminen lastenkutsuilla, joissa vasemmistotaiteilijat halattiin hengiltä ja sulautettiin valtapuolueisiin ennen kuin kukaan ehti julkaista jotain Kekkosta kritisoivaa. Linna tarjoili tapahtumissa pahaa aavistamattomalle vasemmistolle mehua. Yhteistyö huipentui itsenäisyyden juhlavuonna 1977 ”keskusteluun”, jossa Linnan kirjoittamien vuorosanojen mukaan Kekkonen, Linna ja halvalla paikalle ostettu Kalle Päätalo pönkittivät Kekkosen uudelleenvalintaa. Linna sai kiitokseksi kokoelman Kekkosen puheita ja akateemikon arvonimen. Kekkosen kuoltua 1982 Linna ei löytänyt kannanotoilleen järkevää sisältöä ja päätti luopua puhekyvystään paria vuotta myöhemmin.

Kuolema[muokkaa]

Linna oli hillitön ketjupolttaja, minkä vuoksi hänestä on mahdotonta löytää 40-luvun jälkeen otettua epävirallista valokuvaa, jossa hänellä ei olisi kädessään tupakkaa. Linna kuoli vuonna 1992 kaikkiin olemassa oleviin keuhkosairauksiin.

Teoksia[muokkaa]

Viitteet[muokkaa]

  1. Joita Tampereella ei tuolloin vielä ollut.
  2. Ja sinä kun luulit, että se on yksinomaan Aki Sirkesalon keksintöä. Runo jatkuu Pikajuna pohjoiseen lähtee raiteelta / kaksi / ikkunoissa tanakat kasvot, kiviset pellot / ja lapset kuin pulleat kurkut. Kokoelmassa Maailmasta (1961), jos et muka vieläkään vakuuttunut.
  3. Ei näin helppoa lainausta sentään selitetä auki edes Hikipediassa. Painu kirjahyllylle ottamaan selvää.

Katso myös[muokkaa]