Tomaso Albinoni

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Albinonin kuuluisan Omakuvan (Autoritratto op. googolplex) on maalannut bolognalainen toritaiteilija kesäkuussa 1962.

Tomaso Giovanni "Adagio" Albinoni (8. kesäkuuta 167117. tammikuuta 1751) oli venetsialainen kertakäyttösäveltäjä ja luuseri, jota pidetään onnettomimpana ja surkeimpana barokkisäveltäjänä. Hänen koko maineensa perustuu yhteen ainoaan kliseen aseman saavuttaneeseen pikkukappaleeseen, josta hän ei itse säveltänyt nuottiakaan.

Omana elinaikanaan Albinoni oli sangen kuuluisa säveltäjä, joka tunnettiin erityisesti kertakäyttöoopperoistaan ja eineskonsertoistaan. Venetsialaisen paperikauppiaan poika toimi itsenäisenä taiteilijana (eli ei saanut vakituisia töitä kohtuullisia laatukriteerejä ylläpitäneeltä kirkolta tai ruhtinailta) tuottaen kertakäyttöisiä sävellyksiä automatisoidulla tuotantolinjallaan niin runsaasti, että niitä jäi julkaistaviksi vielä 1900-luvullekin. Häneltä ehkä puuttui Bachin nerokkuus ja Händelin huoliteltu laatutietoisuus, mutta volyymia sentään löytyy (ei sitä musiikkivolyymia, vaan niin kuin määrää, tiedätkös).

Suuri osa Albinonin sävellyksistä on hävinnyt, sillä nuotit heitettiin yleensä esityksen jälkeen roskakoriin. Ajatus Albinonin sävellysten ostamisesta ja uudelleenkäyttämisestä oli vähän kuin Päivien viemää -sarjaa nauhoittaisi – hullua ja syvästi epäkäytännöllistä. Erityisen suosittuja olivat Albinonin kertakäyttöoopperat, joita hänen kokoonpanolinjansa väkersi käytännössä koko 1700-luvun alkupuoliskon. Tuotteet olivat tunnettuja heikkotasoisilla alihankkijoilla teetetyistä osistaan, kuten juonista ja libretoista, mutta ne pärjäsivät hyvin italialaisissa ja myös ulkomaisissa pikaoopperaketjuissa.

Tomaso Albinoni kuoli Venetsiassa diabetekseen tammikuussa 1751 havaittuaan Vivaldin ja Bachin jäljiltä tällaisen toiminnan olevan tulossa muotiin barokkisäveltäjien keskuudessa. Albinoni on harvoja ihmisiä, joiden hautajaisissa ei soitettu hänen nimiinsä pantua Adagiota G-mollissa.

Albinonin Adagio[muokkaa]

Italialainen musiikintutkija, ryökäle ja trolli Remo Giazotto (1910—98) julkaisi "Albinonin Adagion" vuonna 1958 väittäen sen perustuvan Dresdenissä sijainneen Saksin valtionkirjaston pommituksista säästyneen käsikirjoitusriekaleen pariin stemmaan. Mitään todisteita tästä ei tietenkään ole koskaan löytynyt, ja Giazottoa onkin pidettävä siis viimeisimpänä menestyksekkäänä barokkisäveltäjänä.

Albinonin Adagio on puolessa vuosisadassa muodostunut latteaksi musiikilliseksi kliseeksi, jonka käyttö vakavamielisissä yhteyksissä on sosiaalinen faux pas. Sillä täytetään alemman keskiluokan markettien alelaarien Kauneinta Klassista -tyyppiset sirpaleiset kokoelma-albumit, joille yleensä päätyy myös pari osaa Vivaldin Neljästä vuodenajasta, joku Griegin vingutus ja ensiosa Mozartin Pienestä yöhoidosta. Mielikuvituksettomat tuottajat valitsevat sen paremman puutteessa elokuvansa syvällisiksi tai emotionaalisesti pakahduttaviksi tarkoitettujen kohtausten taustamusiikiksi. Kyseessä on juuri sellainen kipale, johon Il Divo laatisi sanat ja sitten levyttäisi – mikä onkin tapahtunut.

Albinonin Adagion käyttö hautajaisissa viimeistelee lopullisesti myös sosiaalisen kuoleman.