The Beatles

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Wiki-deathstar.png
Tosikoille ja heille, joita aihe lähemmin kiinnostaa, on Wikipediassa artikkeli The Beatlesistä.


The Beatles

Beatles portrait.jpg
Pikkutuhma 60-luvun musiikkitoimittaja pyysi poikia esittelemään sänkyilmeensä. Ainoastaan Ringo eläytyi.

Toiminnassa 1960–1970
Laulukieli englanti
Tyylilaji uudistaminen
Levy-yhtiö EMI
Jäsenet John Lennon, Paul McCartney, George Harrison, Ringo Starr
The Beatles oli neljän hankalan liverpoolilaismiehen muodostama instituutio ja kulttuurihistoriallisten haukotusten meri. Bändiä johtivat puiseva lässyttävä poroporvarinyhverö ja öykkäröivä purkkaa mäihäävä koulukiusaajanarsisti. Näiden kahden lisäksi yhtyeessä oli yksi oikeasti hyvä muusikko sekä nolo rumpali. Beatles tuli tunnetuksi siitä, että yhtyeellä oli huippuvuosinaan käytössään ennakkoluulottomuuteen ja ennenkuulumattomiin ratkaisuihin kannustava läjä rahaa.

Beatles teki monia asioita, joita on vaikea kuvitella todeksi. Esimerkiksi vuosikymmenten vieriessä Beatlesin suurin fanikunta on vaihtunut 15-vuotiaista kiljuvista tytöistä hömiseviin kuusikymppisiin miehiin, joilla on pälvikalju. Beatlesin on sanottu tehneen populäärimusiikille saman kuin William Shakespeare teki maailmankirjallisuudelle. Tämä on sääli, sillä jos populäärimusiikille olisi tehnyt shakespearet jokin vähemmän puolivillainen yhtye, niin meidän ei ehkä tarvitsisi nyt kuunnella Laura Voutilaisen coveroivan Nikke Ankaraa itku kurkussa.

Yhtyeen tarina

The Beatlesin synnystä liikkuu monenlaista toinen toistaan tylsempää anekdoottia, joita ei liene tarpeen erityisemmin kertailla. Kaikki tiemmä alkoi, kun Paul-niminen poika maleksi 1950-luvun lopulla Liverpoolin kaduilla. Hänen korviinsa kantautui ääntä, joka kuulosti siltä kuin joku olisi heijannut ympäriinsä juuttisäkkiin sullottua fasaaniparvea. Paul kurkisti aidanraosta ja näki nuoren nahkatakkiin pukeutuneen miehen, joka seisoi sakokaivon kannen päällä. Mies soitti pesusoikosta ja harjanvarresta valmistamaansa kitaraa ja mäihäsi purukumia sekä rääkyi niin, että yleisvaikutelma kuulosti kastroidulta hunnilaumalta. Aurinko sattui paistamaan sellaisesta kulmasta, että kitaraa rämpyttävä nuorukainen muistutti Paulin silmissä enkelinkaltaista hehkua. Saman olivat huomanneet myös lukuisat 15-vuotiaat tytöt, jotka olivat kerääntyneet kaivonkannen ympärille kirkumaan aivan tolkkua vailla. 50-luvun lopulla ihmisillä ei tosiaan ollut parempaa tekemistä.

Kaivonkannella soittaneen nuorukaisen nimi oli John. Paul hämmästyi kohtaamaansa laulutaituria niin, että hän päätti tehdä tähän tuttavuutta pikavauhtia. Yhdessä pojat alkoivat soittaa tötterötukkien kellarimytkettä, joka tunnettiin kaverien kesken rock 'n' rollina. Pojat eivät olleet ainoita, joilla oli tylsää 50-luvulla, joten heidän kanssaan soitti moni muukin nuorimies, joitten henkilöllisyyksiä on säilötty historiankirjoihin, ei tänne. Eräänä päivänä yhtyeeseen liittyi George-niminen koltiainen, ja Beatlesin legendaarinen kokoonpano oli yhtä kiinnitystä vaille valmis. Toistaiseksi rumpalina toimi joku Pete. Pete ei olisi osannut soittaa tahdissa edes rytmimunia, mutta tuohon aikaan moisella ei ollut niin väliä.

Mitä jos kerromme sinulle, että Beatlesin manageri Brian Epstein (1934–1967) oli yhtyeen ainoa visionääri, kun taas yhtyeen muusikot olivat lähinnä onnekkaita sekoilijoita. Epstein oli myös juutalainen ja homo, mistä on perinteisesti ollut etua populäärikulttuurin maailmassa. (Katso myös hypnoottis-magneettinen katse.)

Kerran sattui niin, että nuori juutalainen kykyjenmetsästäjä haroi hiuksiaan, sillä kykyjä sai 50-luvun lopulla todella etsiä, varsinkin jos sattui asumaan Liverpoolissa. Hän keskittyi hiustensa haromiseen niin, että ei huomannut tulleensa jonkin satunnaisen räkälän takaovelle vaan horjahti päistikkaa sisälle. Kykyjenmetsästäjä huomasi tupsahtaneensa bändikellariin, jossa mytkytti sillä hetkellä Beatless. Nimi oli Johnin keksimä hauska viittaus yhtyeen rumpaliin. Ympärillä 15-vuotiaat tytöt kirkuivat niin kuin huomista ei olisi. Kykyjenmetsästäjä oli lyönyt päänsä pahemman kerran ja legenda oli syntynyt.

Tämä kykyjenmetsästäjä tarjoutui yhtyeen manageriksi sillä ehdolla, että rumpali vaihdettaisiin. Niin tehtiin, ja manageri lähti kotiin miettimään seuraavaa peliliikettään. Hän makasi sängyssään runkkaamassa (kuten nuoret juutalaismiehet ovat kautta aikain käyttäneet vapaahetkensä), kun hänen päähänsä pälkähti, että nahkatakit ja öljyiset tötterökampaukset on jo oikeastaan aika nähty ja olisi aika fantsua, jos pojat esiintyisivät kravatti kaulassa ja hiukset kammattuna. Tämä peliliike osoittautui kannattavaksi, ja niin oli horjautettu alulleen jotain, jota ei enää saisi pysäytettyä. Pojat alkoivat rääkyä levyille lauluja, joita eivät nykyään kuuntele vapaaehtoisesti muut kuin kuusikymppiset radiojuontajat. Ei mennyt kauaakaan, kun beatlemania-niminen myyttinen ajanjakso populäärikulttuurin historiassa oli käsillä. Teinityttöjen kirkuna kuului parhaimmillaan kuuhun asti ja valtameret täyttyivät Beatles-fanikrääsästä.

Maailma makasi joitain vuosia oikein mukavasti, mutta uhkaavat pilvet kerääntyivät jo taivaanrantaan. Monet nuoret muusikot olivat nimittäin panneet merkille Beatlesin suosion ja alkaneet miettiä, miten he voisivat osallistua saman lehmän lypsämiseen. Pian Beatlesin managerin korviin kantautui, että nämä uudet bändit olivat tulleet apajille hyödyntäen hyvin vaarallista taktiikkaa: hyvän musiikin tekemistä. Pelkkä krääsä ja rääkyminen ei ollut enää onnistumisen resepti, joten oli keksittävä jotain mullistavaa. Epätoivo oli niin valtava, että ratkaisuksi Beatle-pojat koottiin studioon ja heille tyrkättiin kouraan iso läjä rahaa ja psykedeelejä, ja studion ovi laitettiin lukkoon vuodeksi.

Beatlemanian ilosanoma rantautui myös Suomeen. Vastaanotto oli lämmin.

Ratkaisu oli onnistunut: kun pojat päästettiin ulos, heillä oli mukanaan jotain ällismullistavaa. Kriitikot ja muusikkotoverit olivat polvillaan. Valitettavasti manageri oli joutunut hermoilemaan yhtyeensä menestyksen eteen niin paljon, että hän unohti syödä ja nukkua kahden kuukauden ajan peräkkäin. Kun hän sitten nukahti, siitä ei enää herättykään.

Managerin tilalle Beatlesin johtoon astui Johnin uusi tyttöystävä. Tätä on pidetty huonona vetona, sillä John ja hänen tyttöystävänsä olivat kaikkien havaintojen perusteella ihmisinä perseestä poikittain eikä yksikään elollinen pystynyt sietämään heitä. Yhtye levytti tupla-albumin verran riitelyä. Managerivainaan laukomat totuudet olivat kuitenkin heidän mielessään siinä määrin, että he ymmärsivät, ettei moinen myisi pitkään. Siksi he päättivät yrittää puristaa kaikesta huolimatta maailmaan vielä yhden hyvän Beatles-levyn ja kävelivät ihan sopuisasti tien yli studioon.

Kun tienylittämislevy oli tehty, John lähti narsististen ja suuruusharhaisten vaimonhakkaajien jokaviikkoiseen tapaamiseen. Siellä hän kohtasi Phil Spectorin, joka on niittänyt mainetta aseiden kanssa heiluvana kaaosdemonina ja rasvaklimppinä. John samastui Spectoriin vahvasti, ja niin hän päätti pyytää tätä tuottamaan Beatlesin seuraavan levyn. Kaikki tietävät, että siitä olisi tullut paskaa ilmankin.

Jatkuva riitely oli vaatinut veronsa, kirkuvista tyttölaumoista ei ollut tietoakaan ja itse kunkin Beatlen pää oli jo harsuuntunut. Sitä paitsi 70-luku kolkutteli ovella, mikä oli jo yksinään masentava seikka. Oli siis paikallaan lakkauttaa Beatles.

The Beatles kaupallisena ja kulttuurisena ilmiönä

The Beatlesin viides studioalbumi Fuck! koostuu totaalisesti perseelleen menneistä taltioinneista ja osoittautui tuottajille rankaksi urakaksi.

2010-luvulla markkinoinnin asiantuntijat ovat vaivanneet päätään sillä, miten The Beatlesin kaupallinen menestystarina saattoi rakentua kokonaan onnenkantamoisten varaan. Nykyiselle markkinakapitalismille Beatlesin strategia on tavaton, sillä yhtyeelle ei ollut edes palkattu oululaisista insinööreistä koostuvaa brändiasiantuntijatiimiä kertomaan, mitä he eivät saisi tehdä. Päin vastoin toiminta perustui siihen, että The Beatlesin luotettiin rakentavan menestyksensä melkeinpä kokonaan omin päin. Beatlet käyttivät tämän mahdollisuuden perseilemällä minkä ehtivät, mutta miljoonia tahkottiin silti. Asiantuntijat ovat tulleet siihen tulokseen, että toki ennakoimattomien ratkaisujen varaan rakentuvassa ja käsikirjoittamattomassa tarinanrakentamisessa on puolensa, mutta kyllä uuden vuosituhannen bränditalous on silti kivempaa.

Yhä 2000-luvullakin elää sitkeästi käsitys, että brittiläisellä rockilla voisi ehkä vielä joskus olla antaa jotain maailmalle. Britannia ei ole koskaan oikein osannut rakentaa itselleen tervettä kansallista itsetuntoa Beatles-traumansa vuoksi, mistä Britannian EU-erokin lienee seurausta.

Katso myös