Salpalinja

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
”Ööö, no eiköhän me jotain pientä kaivuuhommaa miehille keksitä.”
~ylipäällikkö Mannerheim, kun valtioneuvosto kysyi, mihin hän aikoo valtion käyttää kassassa olevat ylimääräiset 2,5 miljardia
Yksi Salpalinjan monista linnoituksista varustettuna suomalaisten uskottavimmalla panssarintorjunta-aseella (istuu bunkkerin päällä).

Salpalinja[1] on Miehikkälästä Savukoskelle ja siitä pari metriä pitkin Jäämeren pohjaa rakennettu Suomen armeijan kaivuuharjoitus vuosina 1940–41 ja 1944. Se on Suomen vastaveto venäläisten täysperävaunurekkojen aloittamalle Vaalimaan ja Haminan välisen tieosuuden linnoittamiselle. Salpalinjaa alettiin rakentaa heti toveri Strezkajan kuoleman jälkeen 1930-luvun lopussa, ja se valmistui 2. toukokuuta 1944. Linja aloitti ruostumisen ja rappeutumisen 3. toukokuuta 1944 ja tekee parhaansa kadotakseen kokonaan ennen itsenäisyyden juhlavuotta 2017.

Käyttö[muokkaa]

Salpalinja on Suomen suurin rakennushanke, ja se oli viimeisiä sodankäynnissä satoja vuosia jatkuneen linnoitusperinteen edustajia. Ylvään historian viimeinen vartija onkin toiminut asemansa arvoisesti: sitä ei ole käytetty mihinkään. Linjan ainut ihmisuhri on Viljo-niminen 17-vuotias vapaaehtoinen, joka putosi 1944 rakennustyömaalla tikapuilta, löi päänsä kottikärryn kulmaan ja luuli loppuelämänsä ajan olevansa koala.[2]

Salpalinjan tärkein tehtävä oli tarjota 1200 kilometriä pitkä ja älyttömän kallis linnoitusvyöhyke valtion laskuun, jotta neljäkymmentä vuotta myöhemmin Itä-Suomen kahvilayrittäjät voisivat valita 700 kantalinnoitteesta haluamansa ja myydä viiteen niistä pääsylippuja.

Salpalinjan rakentajat olivat varsin älykästä sakkia... Kaikki panssarivaunuesteet ovat samassa kasassa (sitä ei voi kiertää; sitä ei ylittää; täytyy mennä lävitse).

Rakenne[muokkaa]

Kun Salpalinjaa alettiin rakentaa Mannerheimin käskystä, se suunniteltiin Suomen Monacon, Luumäen, sekä Suomenlahden väliselle alueelle. Mutta koska rahaa oli paljon, siitä tehtiin koko rajan suojaava taideteos. Linjan koostui miljoonista piikkilankapätkistä ja useasta tuhannesta linnoitteesta, joiden rakennusmateriaalina käytettiin pettuleipää ja sisua. Tämän lisäksi maastoon asetettiin pystyyn yli kolmitonnisia kivipaasia siinä toivossa, että ne vituttaisivat venäläisiä edes melkein yhtä paljon kuin niiden rakentajia.

Salpalinjan bunkkerien aseistuksena käytettiin 1800-luvun tykkejä ja katapultteja. Linnoitusrakennelmien majoitustilat suunniteltiin 1700-luvun vaivaistalojen tapaan ja ruokahuolto perustui 1600-luvun armeijoissa hyviksi havaittuihin metodeihin. Salpalinjalla olikin Suomen armeijalle jatkosodassa taistelutahtoa edistävä vaikutus, mistä kertoo sotilaiden sanonta: ”Pidetään asemat tai joudumme Salpalinjalle.”

Nykyään[muokkaa]

Nykyään Salpalinja palvelee varsinkin nuoria graffititaiteilijoita ja muita sotahistoriasta kiinnostuneita, jotka ovat haistelleet liikaa maaleja. Lapset voivat kurkistella bunkkereiden pienistä rei'istä (maksettuaan neljän euron pääsymaksun) ja haaveilla toiveikkaana, miltä tuntuu isona päästä niittämään ryssiä Maximilla.

Viitteet[muokkaa]

  1. Tunnetaan myös nimillä Salpa-asema, Turhuus, Suomen Salpa ja Karjalan lasten verellä lunastetun vapauden ja sinivalkoisen jääkäriuhrin viimeinen linnake sekä muiden yhtä yltiöisänmaallisten ja heimoaatetta tihkuvien mielikuvien viimeinen vartija. Nykyään tällaisia nimityksiä annetaan ainoastaan Reserviupseerikoulun vuosikursseille.
  2. Tätä pidetään yleisesti jatkosodan käännekohtana.

Katso myös[muokkaa]