Rooman keisari

Kohteesta Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Patsaiden perusteella tiedetään, että Rooman keisarit olivat erittäin vakavaa porukkaa. He eivät virnuilleet tai elehtineet rivosti. Tämä ei tarkoita, etteivätkö he olisi osanneet pitää hauskaa: Augustus esitetään tässä veistoksessa heittämässä tikkaa keisarilliseen darts-tauluun. Keisarin jaloissa oleva hahmo ilmentää mittakaavaa; Augustus oli n. 12 metriä pitkä.

Rooman keisari on titteli, jota käytetään Augustuksen lähinnä omaan käyttöönsä hyvin kauan sitten (ennen kuin edes Jeesusta oli keksitty) kehittämästä virasta. Virka syntyi Augustuksen hienotunteisuuden johdosta. Hän tiesi olevansa käytännössä Rooman tasavallan kuningas, muttei halunnut käyttää ko. nimeä peläten sen loukkaavan joitakin kansalaisia (ja myös sitä, että nämä kansalaiset saattaisivat vuorostaan loukata häntä terävillä metalliesineillä). Rooman valtakunnan johtajaa vuodesta 27 eaa. eteenpäin kutsutaan selkeyden vuoksi keisariksi, vaikka olemassa olisi useita vaihtoehtoisia nimityksiä, kuten murhanhimoinen hullu, verenhimoinen hullu ja vähämielinen hullu. Joistakin keisareista on oikeutettua käyttää myös nimityksiä seksihullu, sotahullu ja raivohullu.

Tittelin alkuperä[muokkaa]

Nimitys keisari juontaa tietysti nimensä kaikkien roomalaisnousukkaiden isästä Julius Caesarista. Augustuksen nokkelin urasiirto oli ollut ryhtyä Caesarin adoptiopojaksi (toiseksi nokkelin oli olla seurustelematta Kleopatran kanssa). Parasta Rooman de facto kuninkaaksi pääsemisessä oli, että Augustus sai itse valikoida titulatuuransa hyvin laajasta ja monipuolisesta valikoimasta. Sydämellisessä yhteisymmärryksessä ja aika helvetin peloissaan ollut senaatti myönsi Augustukselle saturnalialahjaksi kaikki tämän toivelistalla olleet arvonimet, koska tämä oli ollut niin kiltti poika eikä ollut surmauttanut kovin monia senaattoreita, ainakaan avoimesti ja sotkuisesti. Augustus sai mm. arvonimet pontifex maximus, Tussilago farfara ja imperator. Hänelle myönnettiin myös ensimmäisen kansalaisen (princeps) arvo. Koska valta Rooman tasavallassa kuului kansalle, tulisi asioista päätettäessä tietysti ensin kysyä ensimmäisen kansalaisen mielipidettä. Loogista, vai mitä?

Viran kehitys[muokkaa]

Keisarivallan alkuvaihetta kutsutaan prinsipaatiksi ensimmäisen kansalaisen arvonimen mukaan. Keisarin valta vakiintui ensimmäisen kahden vuosisadan aikana. Vakiintumisprosessi oli hyvin erikoinen, sillä useat keisarit, kuten Caligula ja Nero, eivät olleet kovin vakiintuneita persoonallisuuksia. Keisarius alkoi selvästi kehittyä kohti modernia länsieurooppalaista monarkiaa, jossa valtionpäämiehen merkittävimpänä tehtävänä on tarjota kansalle puheenaiheita omalla käytöksellään. Nykyisin tosin esimerkiksi Elisabet II ei voi antaa ristiinnaulita kokonaisen kaupungin asujaimistoa vain siksi, että hänellä on huono päivä – lisäksi on vedottava kansalliseen turvallisuuteen.

Kolmannella vuosisadalla keisarien henkilökohtaiset kriisit johtivat koko valtakunnan kaaokseen, jonka veroista ei ole nähty ennen Susan Kurosen aikaa. Juorukaaoksesta kuitenkin selvittiin, kun valtaan nousi vuonna 284 Diocletianus, joka oli lopen kyllästynyt leikkimään tasavaltaa. Hän perusti dominaatin. Diocletianus ei siis enää leikkinyt senaatin kanssa (minkä johdosta senaattorit antoivat hänelle lempinimen Diocleti-anus ja kuolivat hyvin tuskallisilla tavoilla), vaan pakotti kaikki pokkuroimaan edessään syvempään kuin mitä ihmisen fyysinen selkäranka antaa myöten. Kun Diocletianus huomasi, että tällainen keisarius oli paljon mukatasavaltaa hauskempaa, hän päätti jakaa ilon ja jakoi valtakunnan itäiseen ja läntiseen osaan. Kumpikin sai oman keisarinsa ja kaupanpäällisiksi vieläpä oman apukeisarinsa. Järjestelmää kutsuttiin tetrarkiaksi; nimi elää yhä nestepakkauksissa.

Erikoista kyllä, keisariuden saavuttaessa huippunsa itse valtakunta saavutti hyvin pian aallonpohjansa. Pian myös muut kuin roomalaiset ja kreikkalaiset alkoivat jättää hakemuksia keisarinvirkaan, monet kävivät jättämässä hakemuksen henkilökohtaisesti yksityisarmeijansa kanssa. Varsinaiset keisarit olivat niin kiireisiä viinirypäleitä kuoriessaan, etteivät ehtineet käsitellä kaikkia hakemuksia. Lopulta läntinen keisari Romulus Augustulus kyllästyi vuonna 476 kaikkialta vyöryviin barbaarien kesätyöhakemuksiin ja siirtyi varhaiseläkkeelle.

Entä sitten?[muokkaa]

Tämän jälkeen Bysantti teeskenteli Rooman valtakuntaa vielä lähes tuhat vuotta, mutta heidän keisarinsa olivat aivan liian hurskaita ja täysipäisiä ollakseen mielenkiintoisia. Ketä nyt kiinnostaisi joku Maurikios, joka keskittyi lähinnä sotateoreettisiin tutkimuksiin ja ohjesääntöihin tai Basileios II Bolgaroktonos, joka hallitsi liki 50 vuoden ajan tulematta tapetuksi, murhatuksi, sokaistuksi tai kaatuneeksi taistelussa ja jonka nimissä on bulgaarintapon maailmanennätys, tai Justinianus, tuo hapannaamainen juristi, jonka nimeä ovat kaikki maailman lakitieteen opiskelijat kironneet Corupus Iuris Civiliksen nimeen. Kaikki nuo keisarit olivat kristittyjä, heillä oli parta, he olivat yksiavioisia eivätkä edes harrastaneet orgioita, juopottelua, uhkapeliä, eläimiinsekaantumista tai sukurutsausta. Mokomatkin tylsikit.

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijat jaksoivat teeskennellä vielä pidempään Rooman keisaria, mutta teutonisessa tehokkuusvimmassaan he menivät liiallisuuksiin. Habsburg-sukuiset keisarit yrittivät toisintaa hulluimpien Rooman keisarien ominaisuudet ylenmääräisellä sisäsiittoisuudella, mutta saivatkin aikaan vain heikkomielisyyttä ja kuuluisan "Habsburgien leuan", johon saattoi kirjaimellisesti kompastua.

Typerimpiä keisarien kuolintapoja[muokkaa]

Katso myös[muokkaa]