Robert Fripp

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Artikkelin aiheesta on pätkä tekstiä myös Hiktionaryssa, mutta se on todennäköisesti tätä artikkelia huonompi.

Star.svg
Tämä artikkeli on kouluesimerkki siitä, miltä hyvä sivu voi näyttää. Tee näin.
Information.gif Tämä artikkeli ei ehkä ole syvältä, mutta aihe on todella neverheard.
Artikkelin laadussa ei ehkä ole moittimista mutta kukaan ei ole kuullut aiheesta.
Tuo artikkeli tähän maahan (Maapallo, Tellus) tästä


»”What's it like working with Robert?” is a question I should be thrilled to never hear again. A short answer is that it's like working with a man who is one part Joseph Stalin, one part Mahatma Gandhi, and one part the Marquis de Sade, a description that I suspect would make him roar with laughter.»
(Bill Bruford[1])


Robert Fripp (oik.)
Stones 01.svg
Tämä artikkeli kiinnostaa kiviäkin!

Robert Fripp (s. 16. toukokuuta 1946 Dorset, Englanti) on silmälasipäinen, hiljainen ja hurjana ehkä teetäkin vetävä brittimies, joka kuulostaa kitaransa ja kaveriensa seurassa approksimaationa al-Qaidalta, joka soittaa Bartókin tuotantoa gongeilla ja painepesureilla. Fripp paloi rock and roll -perinteen mukaisesti varhain loppuun ja on ollut jo suurimman osan 45-vuotisesta urastaan mielenkiinnoton vanhojen ideoiden pyörittelijä. Yhtä paljon kuin Miles Davis tai Beethoven.

Elämä ja ura[muokkaa]

Alku (1957–1969)[muokkaa]

Robert Fripp sai ensimmäisen kitaransa 11-vuotiaana. Nuori mustan musiikin ihailija alkoi kuumeisella päättäväisyydellä harjoitella soittamista, johon hänellä ei ollut opettajansa, itsensä tai myöhemmin muiden mukaan luontaista kykyä. Vanhemmistaan ja ikätovereistaan eristäytyneen nuorukaisen käsissä taittui kuitenkin ”rokki 11-vuotiaana, kansanmusiikki 13-vuotiaana ja moderni jazz 15-vuotiaana”[2].

Ei siinä sitten oikein mitään kiinnostavaa tapahtunut ennen King Crimsonin debyyttiä In the Court of the Crimson King (1969), jossa Frippin kanssaisojehu (never again![3]) oli multi-instrumentalisti Ian McDonald, joka oli harjoitellut musiikkia armeijan bändissä vanhempien katsottua hänen lähettämisensä armeijaan viimeiseksi vaihtoehdoksi ennen nuorisovankilaa. Se hänestä.

”21st Century Schizoid Man” on aloituskappale. Se uudistaa jazzia ja thewhomaista rockia ja ennakoi progea ja heviä, ja vielä alun junavihellyksentapaisetkin sopivat kokonaisuuteen kuin nakutettu. Tämä kappale voi kuulostaa irtonaisista paloista rakennetulta tai teennäiseltä, mutta se on tyylilajin, mikä se sitten onkaan, muotokielen rajaviivoihin kompastumista se. Se voi saman ihmisen sekä jättää aivan kylmäksi että saada toismaailmalliseen, nopeaa liikkuvuutta aiheuttavaan hybrikseen iltapäiväksi. Se toimii levyn kappaleista useimmin yksin, ja se yksin se riittäisi nostamaan King Crimsonin sukupolvia ylittävään kulttisuosioon. Kappaleessa on kuitenkin kolme huonoa asiaa. Kolmanneksi pahin on Frippin kitarasoolo. Keltanokka hieman haparoi. Toiseksi huonointa ovat Peter Sinfieldin, joka ei soittanut mitään, laaduttomat sanat, jotka tavoittelevat jo Jon Andersonin asuttamia syvyyksiä[4] Se yksikin säe on ihan oikeasti ”poets' starving children bleed”, ei ”poets starving / children bleed”. Tarkistakaa vaikka kansilehtisistänne.

Huonointa ”21st Century Schizoid Manissa” on, että Tony Blair on maininnut sen maailman parhaaksi lauluksi.

Albumin sovitukset ovat loisteliaat ja kokonaisuuden kaari moniääninen. Jos et pidä siitä, elät varmaan Ganzfeld-haarniskassa tai olet yksinkertaisesti heikkolahjainen, tai paha ihminen. Paitsi jos et pidä siitä siksi, että se on ainoa, jonka niin moni tuntee ja jonka englanninkielinen musiikkilehdistö listaa leipääntyneisiin kaanoneihinsa. Silloin on tosi ok olla pitämättä.

Frippillä kerrotaan olleen jo tuohon aikaan muovisuojat joka kirjansa kansissa ja asunto jaettu tarkasti tyttöystävän kesken.[5]

Suvanto (1970–1971)[muokkaa]

Ian McDonald hajotti yhtyeen jostain kumman syystä, Fripp jäi ypöyksin. Tai no, rumpali Michael Giles, ja se oli kyllä ihan hyvä rumpali, jäi vielä hetkeksi, samoin upea laulaja Greg Lake – ja herra runoherra Sinfield. Seurasi kolme levyä, joista kiinnostavinta ovat kaskut äänityssessioista[6]. Hätääntyneen kolmikon lisäsoittajien kanssa pykäämä In the Wake of Poseidon (1970) on luokkaa ”ihan kiva” oleva jäljitelmä, joka tavoittelee debyytin dynamiikkaa.[7] Lake ja Giles häipyivät. Sitten torspoiltiin kokoon Lizard (1970), joka on paskaa, ja siitä ei ketään muuta ole syyttäminen kuin Robert Frippiä. Tätä miestä ei tulisi päästää studioon diktatorisoimaan yhdistelemällä valmiita sävellyksenpätkiään mielivaltaisesti pöheänrunsaan miehistön komentajana (as opposed to biisien syntyminen ryhmätyönä tai ainakin yhdessä soittaessa[8][9]). Otti vielä jotain lahjattomia yläastekavereitaankin messiin.[10] Lizard, tuo kammottava pseudotaidemusiikinomainen albumi ansaitsee progenhaukkusanan pretentious täysin, paitsi että se on sillä huonoimmalla tapaa myös rento – yrittäessään sisällyttää free jazzia. Ja Islands (1971), se on laiska mutta turha – silti kannattaa kuunnella avausraita ”Formentera Lady” ainakin kerran. On niin huono, että itkettää.

Wetton-periodi (1972–1974)[muokkaa]

Jamie Muir ja hänen... hänen...

Onneksi se ei jäänyt siihen. Jo 1972 olivat kaikki entiset Frippin henkilön ulkoiset jäsenet ulkona, myös Sinfield-perkele vihdoin viimein, ja uudet valittu. Nämä olivat Bill Bruford (rummut – loikkasi Yesistä ja on julkisesti verrannut vaihdosta muurinylitykseen Itä-Saksan puolelle), John Wetton (basisti, to-be- Heat of the Moment), David Cross (viulu, jota ei oikeasti osannut soittaa) ja Jamie Muir, Brufordiin suuren vaikutuksen jättänyt lyömäsoittaja ja täysin seinähullu mies. Muir pukeutui keikoilla pitkäkarvaiseen taljaan ja naksutteli, krapsutteli, löi gongeja, häristi härpäkkeitä ja kahisutti jotakin. Ei mennyt kuin vuodenvaihteeseen, kun Muir erosi yhtyeestä ja ryhtyi munkiksi luostariin.

Uuden yhtyeen musiikki muuttui heti dissonantimmaksi (sietämättömämmäksi) ja erota muutenkin muusta progesta – siis genrestä, jonka In the Court oli luonut. Uuden kokoonpanon keikoilla kuultiin pahimmillaan 40-minuuttisia pohjattomia ja vähintäänkin säröisiä ryhmäimprovisaatioita. Ajanjakson konserttiäänityksiä on julkaistu edustavasti (70-lukulaatikot kattavat 30 % reilusta seitsemästäsadasta levystä,[11] joiden tekoon Fripp on osallistunut), ja välispiikeistä etsimällä voi viimeinkin saada vastauksen kysymykseen, miltä Robert Frippin naurukohtaus kuulostaa.[12] Albumit Larks' Tongues in Aspic[13] (1973) ja Starless and Bible Black (1974) hehkuivat välillä eri tavoin, vaan lopullinen korsi, joka katkaisi pantheonin kattoikkunan tukkineen kamelin selän, oli (Crossin jouduttua lähtemään) Red (1974), jonka kansi tosin on musta ja näyttää kolmen miehen seuranhakukuvalta. Kyseinen uskomaton teos on mahdollisesti maailmanhistorian ainoa oikeasti synkkä hevilevy, jossa ”One More Red Nightmare” ja ”Fallen Angel” kuulostavat populäärimusiikki-”biiseiltä”, jotka imeytyvät jossakin kurimuksessa, Wetton oppi laulamaan, ja... pitikö tähän jotain huumoriakin?

Béla Bartók.jpg
1970-luvun alussa Fripp kehittyi varastamalla Béla
Bartókilta sävel- ja kasvojenkielensä.

Altistumista (1974–1981)[muokkaa]

Käytyään hämykähmää tämän todellisuuden takana vetämässä Redin luoksemme Fripp tuli lukeneeksi jotakin kirjaa ja hänellä ”räjähti päälaki”. Fripp tajusi, ettei ollut olemassa sinä henkilönä, jonka oli oppinut tuntemaan, hajotti King Crimsonin ja suuntasi uskonnolliseen yhteisöön, Gurdjieff-kouluun. Huomautettakoon, että kyseessä oli toinen kerta, kun keskeinen jäsen lähti yhtyeestä äkillisesti ja äärimmäisen liikutuksen vallassa liittyäkseen jonkinlaiseen veljeskuntaan.

Vuonna 1979 tuli valmista, ja Fripp alkoi taas suunnitella levyä. Ei Crimsonia, vaan sooloalbumia Exposure (1979), jossa häärivät myös Peter Gabriel ja kaikki. Seuraavana vuonna Robert johti hetken aikaa härömielistä tanssibändiä The League of Gentlemen; se soitti sunnuntaimusiikiksi sopivaa pörröä,[14] jonka tavoitteena oli selättää sunnuntai-iltapäivisin vaanivat häijynpimeät hetket, jotka Fripp on myös keksinyt.

Pointillismia (1981–1984)[muokkaa]

”On a good night the seated man appeared unhappy about something, and on a bad night unhappy about everything.”
~Bill Bruford[15]
1981 oli King Crimson syntyvä uudestaan. Tämä versio ei soittanut minkäänmoista pseudometallia, vaan hypnoottisen uusiaaltoista rock-gamelania new wave -soundipohjalta. Tässä vaiheessa myös King Crimsonin ja Frippin efektitauti alkoi toisen kitaristin Adrian Belew'n myötävaikutuksella edetä, eikä sen jälkeen ole tullut hillinnän alaiseksi. Kasikymmenluvun opukset Discipline (1981) ja Beat (1982)[16] on hitaasti ymmärretty suunnilleen maailman salakavalimmin
Martin Freemania ei oikeasti olekaan.
rakennetuiksi. Sitä voi pysähtyä Belew'n määkimiseen ja amerikkalaisuuteen, kasariäänimaailmaan, jossa on alakoulusta saakka opetettu olevan jotain vikaa, sekä siihen, ettei ole kahta korvaa, joilla voi rekisteröidä eri raitoja eri tahdeissa samanaikaisesti. Niin surullista. Ei edes tajuta, mistä paitsi jäädään. Miljoonat ovat kaatuneet, ja kaatuvat yhä.

Levytystoiminta ei tosin ollut ruusuilla tanssimista. Fripp lateli kirjallisia ohjeita Brufordille kuten ”jos tulee kohta, jossa musiikki vaatii fillin, jätä se muille”. Kerrotaan ihmeeksi, että Beat saatiin ylipäätään nauhoitettua. Fripp onkin tunnetusti mies, joka kirjeessä sitä, että oli nähnyt konsertin aikana piilossa istuvasta Robert Frippistä yhtään mitään vain kolmanneksen ajasta, valittaneelle fanille lähetti vastauskirjeessä kaksi kolmasosaa keikkalipun hinnasta ja pyynnön olla koskaan tulematta uudestaan.[17]

»When Adrian arrived in the re-vibrated 80s incarnation of the band, it was nominally as singer–songwriter–guitarist, but he was also to act as a drawbridge to be lowered from the gates so the unsuspecting customer might be lured into the inner Crim. The original onstage ’act’ – except it wasn't an act – was the seated, frowning, owl-like bespectacled headmaster, the beak bemused by the prancing of this gifted new young upstart in a pink suit. Would he let him get away with it or give him a good thrashing?

For the upstart's part, his fluid post-David Byrne body language existed in stark contrast to the impassive, slightly suspicious owl, and he was going to get away with a lot. Occasional forays back to his amp for some feedback, the trumpeting of elephants, or the extraction of a shriek from his harmoniser would be accompanied by a sly smile in Robert's direction. ”What do you think of this, sir?”

In the early days, the possibility that these antics might raise a smile in return from Our Fearless Leader – that was the ticket-buy. – –

Sometimes we'd all be rewarded with a smile from the beak, but as things started to fall apart, and by then scarcely visible in the minimal ambient light, Robert adopted the habit of staring unflinchingly at a spot on the floor slightly off to his right and about six feet in front of him, this for the majority of the two-hour set.[18] The owl raised its eyes only for the most essential of cues, blinked only when necessity dictated. The floor never moved, and the big sign that might as well have been hung around his neck saying ”I wish I wasn't here” became increasingly frustrating to play behind.»
(Bill Bruford[19])

Joukkopsykoosia (1994–1996)[muokkaa]

Freippmann Linnunradan käsikirja liftareille -filmatisoinnin kuvauksissa aamutakissa

Häärättyään jossain kitara–itsetuntemuskouluttajana[20] Fripp kutsui taas porukat kasaan – kasikymmenluvun nelikko (basisti oli Tony Levin) – ja lisäbasisti sekä -rumpali.[21] Tuplatrio, jonka konsertit vaativat kolmikerroksiset korvatulpat, teki levyn (THRAK[22], 1995), jonka ainakin nimikappale[23] on hyvä, ja – mikä pahinta – improvisoi![24] Mitä syntyy, kun yhdistetään vuosikymmenissä harjautunut maailmanluokan ammattitaito, kuusipäisyys, vapaa, sointupohjaton ryhmäimprovisaatio, pyrkimys aikamoiseen atonaliaan ja kahdeksankymmentä[25] efektipurkkia? Vuonna 1996 julkaistu todella tyhmäniminen THRaKaTTaK antaa vastauksen. Tämä livelevy muodostuikin heti erääksi taikavoimaisimmista levyistä kaikille kuudelle, jotka sitä pystyvät kuuntelemaan. Ja kun me vuosittain kokoonnumme...

»It is a beautiful autumnal morning in 1997, and the last couple of weeks have been spent fruitlessly in the rehearsal from hell – maybe the rehearsal for hell. Six Crimson musicians and assorted road crew have milled about aimlessly in a rehearsal studio in Nashville, Tennessee, utterly unable to find anything to play together, while incidentally consuming thousands of dollars in hotels, tickets, and charges of one sort and another.

Two or three guys would noodle on something, individuals contributed a passage here, a song there, a refrain here, but nothing worked. Our Fearless Leader, guitar in hand, stared at his favoured spot on the floor, slightly to his right and a few feet in front of him, for minutes on end. The Active Ones – myself, Belew, Levin, and Trey Gunn – ran up ideas, toyed with this, rejected that. The stare didn't waver. More music came and went; ideas from which the average rock group would make a whole album. Some were destined to be stillborn. Others would howl once with pleasure at their arrival into the world, only to be ignored by He Who Could Give Them Life.

Eventually, exasperation got the better of me, and I heard myself voice my unsolicited opinion on the proceedings with a clarity that surprised me. This provoked reaction. The stare wavered; its owner put down his instrument and worldlessly left the room. The following day he could be persuaded to return only with profuse apologies, but it was over. – – My days with Crimson were finally and irrevocably over.»
(Bill Bruford[26])

Asiantuntija-arvio King Crimsonin 2000-luvusta[muokkaa]

Tekijänoikeusnatseilu ym.[muokkaa]

Vuosituhannen vaihteen King Crimson (v-o: Trey Gunn, Adrian Belew, Robert Fripp, Pat Mastelotto) Bond-superroisto & kätyrit -lookissa.

Robert Fripp on levy-yhtiöiden sortovallan vastustaja ja kaikinpuolin änkyrä, joten totta kai hän on taistellut vanhat kopiraitit omikseen ja perustanut oman levy-yhtiön, joka painaa joka levyn kansivihkoseen EMIn ja kumppaneiden artistien kohtelun vastaisen manifestin.[27] King Crimsonia tai muuta Frippin koskettamaa ei Spotifystä löydy, mutta sen sijasta voit DGM:n (Discipline Global Mobile) puodista ostaa kaikkea hyödyllistä, kuten satoja keikkaäänityksiä tai Crimson-mehumukeja.

»I'm spending a lot of time these days with my pride and joy, Summerfold and Winterfold Records. I got all my recorded material back from something that was EG Records, that sold my music to Virgin, who were swallowed by EMI, who now are probably Universal, but I can't be sure of any of this. The big boys are probably punch-drunk from having to deal with Robert Fripp, a feeling I know well. If you've gone ten rounds with Robert, you'll likely throw your hands in the air and concede defeat.
      My lawyer wrote one letter to the legal man at Virgin/EMI with the words King Crimson, Robert Fripp and Restraint Of Trade in close proximity, and that was it. Surrender.»
(Bill Bruford[28])

Henkilökohtainen elämä[muokkaa]

DramaticQuestionMark.png
Tiesitkö, että...
...Fripp keksi Monty Pythonin?

Fripp on onnellisissa naimisissa laulaja Toyah Willcoxin kanssa vuodesta 1986. Pari asuu Pershoressa, Worcestershiressa, on vapaaehtoisesti lapseton[29] ja testamentannut miljoonaomaisuutensa kokonaisuudessaan lasten musiikkikasvatukseen.[30] Kyllä sinä todellisuudessa jo tiesit, ettei yksityiselämästä heru ulkopuolisille paljon enempää.

Katso myös[muokkaa]

Aiheesta muualla[muokkaa]

Viitteet[muokkaa]

  1. Bill Bruford: The Autobiography, s. 147
  2. Sid Smith: In the Court of King Crimson, s. 15
  3. ei ainakaan ennen 80-lukupäihtymystä
  4. Paljon on hyötyä Jon Andersonista, joka ei sävellä eikä laula.
  5. Sid Smith: In the Court of King Crimson
  6. Fripp oli syönyt saman currynauta-annoksen viisitoista päivää putkeen. Kun Sinfield ehdotti tiettyä varioimista, Fripp myöntyi. Ruoan jälkeen hän asetti varovaisesti ja ilmeettömästi kitaransa syrjään ja oksensi. (Sid Smith: In the Court of King Crimson)
  7. Ei tärpännyt.
  8. Siinä voi herra filtteri diktaattori olla ihan mielellään, kuten pian näemme.
  9. Bill Bruford, jonka pian kohtaamme, näinkin suopeasti haastattelussa:
    ”It's a lot less than you think. In common with Miles Davis, Robert picks interesting guys. That's the entire art of bandleading — picking the right people. If you pick merely interesting people, they'll make one good album and break up. If you pick the interesting and right people, they'll make several albums. All Robert does is pick four guys and shut the door and let them figure out their own problems. You're in the room together and you just have to find a way to make it work. You just forget any ideas you may have had about how it should be or how it was in the past or how it could be. You come with a pair of sticks and an empty brain. He doesn’t in any way give orders, although a certain amount of the current music is written from his guitar. Again, it's not the type of band you write a tune for. You find the music in the rehearsal room.”
    Tämä on ollut mainittujen pohjakosketusten jälkeen King Crimsonin modus operandi, tietyin frippiaanisin estein.
  10. Gordon Haskell ajautui pian pois yhtyeestä musiikillisten erimielisyyksien tähden (evidenssin perusteella molemmat olivat väärässä). Miehet tapasivat seuraavan kerran kahden vuosikymmenen jälkeen, kun Haskellin sooloalbumi Butterfly in China oli julkaistu, ja kiertueaikataulut osuivat yhteen. Fripp tuli pomppimalla mäkeä alas Haskellia vastaan kiljuen samalla ”Butterfly in China! Respect! Respect!” Viisaana miehenä Haskell tyytyi tähän sovituksena, ja puhevälit palasivat. (Sid Smith: In the Court of King Crimson)
  11. http://www.elephant-talk.com/discog/fripp/indexi.html
  12. mistä saakin riittävän kuulokuvan myös koiranpennun kouristuskohtauksesta
  13. Nimi syntyi, kun yhtyeen soitettua vielä nimettömän sävellyksen joku kysyi muilta, mitä se voisi representoida. Muirilla oli vastaus välittömästi.
  14. "Heptaparaparshinokh"
  15. The Autobiography, s. 160–161
  16. kolmas on sitten vain murto-osalta hyvä, Three of a Perfect Pair (1984)
  17. Bruford: The Autobiography, s. 167
  18. Testattu sukujuhladefenssinä. Toimii.
  19. The Autobiography, s. 158
  20. Kymmenet soittavat, kukaan ei ohjaa, nuottien käytölle ehdoton ei. Oman elämän prioriteettien kokonaisvaltainen uudelleenkäsittely vaaditaan.
  21. Kumpikin basisteista on tosin soittanut bassojen sijasta vain aikanaan juuri keksittyjä ja muuten täysin tuntemattomia elektronisia kielisoittimia, mutta se on sivuseikka.
  22. Fripp selittää joitakin näistä nimistä kansilehtisissä: VROOOM ’an example of remorseless and uforgiving inevitability where one is called to honour one's liability without limitation’; THRAK ’a sudden and precise impact moving from intention, direction and commitment, in the service of an aim’.
  23. Toinen yhtyeen silloisista rumpaleista, Pat Mastelotto, kertoo albumin tuottaja David Bottrillin suhteesta kyseiseen kappaleeseen: ”We'd just done THRAK. As I approached the control room I could see through the glass that Bottrill was jumping and gyrating, like a fish thrown up onto the land, moving in these spasms. I realised he's actually found a rhythm inside of THRAK that makes his body twitch. He looked like a puppet, his arms flexing in weird ways.” (THRAK Box -oheisnide)
  24. Kuten seiskytluvullakin, mutta silloin niitä oli vain neljä!
  25. Basisti Levinin ainutkertaisen pistokokeen tuloslukema. (Sid Smith: In the Court of King Crimson)
  26. The Autobiography, s. 169–170
  27. Jotain tähän ehdottomuuteen liittyvää lienee myös sen taustalla, että esim. King Crimsonin uutuustuotoksien suomalaiset julkaisupäivät lykkääntyvät keskimäärin n. neljä kertaa kuukaudella.
  28. The Autobiography, s. 343
  29. »The distinction as between male and female is as nothing compared with the difference of adults with and without children. Adrian Belew is a father; Robert Fripp is not. When my children were small, there was always a cookie monster in Adrian's suitcase when he came to visit. When Robert came to visit, his idea of fun was to tell the same children at the same age that their necks were so pretty and appealing that he'd like to sink his teeth into them and lick their blood. Their mother was speechless for days.»
    (Bill Bruford: The Autobiography)

  30. [1]