Philipp Melanchthon

Hikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Alapurentaa Ylä-Saksissa.
Wiki-deathstar.png
Tosikoille ja heille, joita aihe lähemmin kiinnostaa, on Wikipediassa artikkeli Philipp Melanchthon.

Philipp Melanchthon (Philipp Schwarzerdt, 16. helmikuuta 149719. huhtikuuta 1560) oli saksalainen humanisti ja teologi, josta tuli Martti Lutherin kanssareformaattori ja ryyppykaveri. Lutheriin nähden maltillisempi[1] ja sofistikoituneempi Melanchthon oli reformaatiobisneksessä PR-mies, joka pyrki tai edes tarvittaessa osasi editoida Lutherin alatyylisten herjausten ja yleisen koprolalian täyttämät kommunikeat, manifestit, Wittenbergiläinen-kaupunkilehden tekstaripalstalle osoitetut mielipidekirjoitukset ja muut kirjoitukset vastaamaan edes auttavasti uuden ajan alun julkaisukelpoisuuskäsityksiä. Melanchtonin omista töistä merkittävin on Augsburgin uskontunnustus (1530), luterilaisuuden tärkein tunnustuskirja ja sellaisena erinomainen lyömäase katkeriin oppiriitoihin, joita protestantit ovat innokkaasti harrastaneet.

Asesepän poika Philipp Schwarzerdt sai erinomaisen, renessanssin humanististen ihanteiden mukaisen koulutuksen. Hän oppi jopa hallitsemaan klassisen kreikan, mitä pidettiin tuon ajan eurooppalaisten hipsterien mielestä kovimpana mahdollisena meriittinä (latina alkoi olla passé, ja siihen oli vaikeata suhtautua enää edes ironisesti). Schwarzerdt vaihtoi sukunimensä Melanchthoniin, joka tarkoittaa tismalleen samaa asiaa kreikaksi (schwarz musta + Erd(t) maa; Μελάγχθων melánkhthon, mustamaa). Hän oli sen tyyppinen ihminen, josta tällainen on hauskaa.

Badenilaislähtöinen Melanchthon sai kreikkalaisen nimensä ansiosta kreikan professuurin Wittenbergin yliopistolla. Kaikki odottivat paikalle aitoa helleeniä, Filippos Melankhthonia, ja olivat hieman pettyneitä, kun kaupunkiin saapuikin luiseva, alapurentainen ja änkyttävä wessi. Luennoitsijana Melanchthon oli vaimeaääninen, pohdiskeleva, terävä ja älyllinen. Hän oli siis melko lailla opettajakollegansa Martti Lutherin vastakohta. Melanchthon tutustui Lutherin välittömästi Wittenbergiin saavuttuaan tai oikeastaan jo ennen: reformaattorin karjunta ja solvaukset kaikuivat useiden mailien päähän Saksin maaseudulle.

Koska Lutheria oli ilmeisen mahdotonta saada tukkimaan kitansa, päätti Melanchthon lievittää vaaliruhtinaskunnan audiaalista ahdinkoa yrittämällä edes rajoittaa Lutherin rähjäämistä. Miehet ystävystyivät, ja Luther oppi arvostavaan sovittelevan Melanchthonin rauhoittavaa läsnäoloa siinä määrin, että malttoi joskus puhua normaalin ihmisen ulkoilmaäänellä jopa puolikin tuntia kerrallaan. Ainoastaan puheen kääntyessä paaviin tai juutalaisiin päästiin kuitenkin välittömästi takaisin ilmahälytysdesibeleihin.

Melanchthon toi humanistisia ihanteita luterilaisuuteen. Hän oli vastuussa protestanttiseksi kääntyneen Saksin koululaitoksen ja opetusohjelman uudistamisesta. Sächsischer Schulplan -teoksesta tuli pitkäksi aikaa koko protestanttisen Saksan pedagoginen auktoriteetti. Sen ansiosta luterilaisissa kouluissa tehtiin kaikkea hyödykästä, kuten tankattiin tunnustuskirjojen lisäksi Terentiuksen draamoja alkuperäiskielellä. Melanchthon myös kehitti kokonaisvaltaiseksi sivistysharjoitukseksi erityisesti oppilaita varten kirjoitetun latinankielisen koulunäytelmän tradition. Kukapa ei rakastaisi koulujen opettavaisia, oppilasvoimin toteutettuja näytelmähankkeita? Kiitokset voi käydä jättämässä Wittenbergin Schloßkirchessä.

Kun Luther oli paskahalvauksen, lainsuojattomuuden ja diplomaattikatastrofistatuksensa vuoksi estynyt osallistumasta keisari Kaarle V:n koolle kutsumille Augsburgin valtiopäiville vuonna 1530, lähetettiin sinne Melanchthon. Hän vastasi Augsburgin tunnustuksen lopullisesta sisällöstä ja sanamuodosta, ja hänen sovinnollisuutensa ja hyväkäytöksisyytensä viivyttivät uskonnollisen sodan syttymistä kuusitoista vuotta.

Älyihmisenä (ja lääketieteen suhteen maallikkona) Melanchthon ei koskaan kyennyt täysin käsittämään Lutherin kauniisti sanottuna tunnepohjaista uskonjulistusta. Kun Luther kuoli 1546, ei Melanchthonilla ollut protestanttiliikeen johtajalta edellytettyä persoonallisuushäiriökokoelmaa tai karismaa, ja ankean loppuelämänsä hän naamapalmuili protestanttiteologien opillisten kiistojen parissa. Hän selviytyi niistä lopulla ainoalla tavalla, jolla teologien kiistelystä voi päästä eroon: hän kuoli. Viimeisillä voimillaan, kuumetaudin jäytämänä, Melanchthon eritteli huhtikuussa 1560 ne syyt, joiden vuoksi ei pelännyt kuolemaa, vaan otti sen tyytyväisin mielin vastaan. Toiseen koriin hän sijoitti perustelun ”saan nähdä valon, katsoa Jumalaa ja Hänen Poikaansa ja oppia kaikki ne mysteerit, jotka elämässä jäävät ymmärtämättä”. Toiseen koriin, mitä ilmeisimmin siis Melanchthonin mielestä vähintään yhtä tärkeäksi syyksi, valikoitui: ”vapaudun teologien häijyydestä ja vihasta”.

Melanchthonin kuolemanjälkeinen sijoituspaikka ei ole tiedossa, mutta kaikki vaihtoehdot ovat parempia kuin välittäjänä toimiminen protestanttisten teologien kesken.

Ei ole väärin väittää, että juuri Melanchthonin ansiosta luterilaisuudesta tuli niin lempeä, vesitetty ja suunnilleen siedettävä uskonto kuin mitä siitä tuli. Jean Calvinilla ei ollut ketään Melanchthonin kaltaista moderaattoria, ja lopputuloksena oli kalvinismi.

Katso myös[muokkaa]

Viitteet[muokkaa]

  1. Mihin ei sinänsä toki paljoa vielä tarvita