Lautapeli

Lautapeli on ajankäyttömuoto, jossa ryhmä henkilöitä kokoontuu pöydän ääreen riitelemään puusta, muovista, pahvista tai muusta samantekevästä materiaalista valmistettujen pelinappuloiden sijoittelemisesta pelilaudalle. Nappuloiden ja pelilaudan lisäksi lautapelin mukana toimitetaan toisinaan myös epäselvät ja ristiriitaiset peliohjeet, joilla pyritään pidentämään pelin kestoa sekä lisäämään pelaajien aggressiivisuutta toisiaan kohtaan. Yleisesti pelivälineet on kuvitettu lapsellisilla tai hypnoottisilla kuvioilla, jotta ne houkuttelevat myös henkisesti rajoittuneita henkilöitä pelien pariin. Tyypillinen lautapeli-istunto kestää 30-90 minuuttia, ja päättyy useimmiten henkirikokseen, sydänkohtaukseen tai aivoverenvuotoon.

Lautapelien historiaa

Ensimmäiset nykyaikaiset lautapelit kehitettiin Ranskassa 1800-luvulla. Pelit toimitettiin julkisesti saataville poliittisista syistä: hallinnon tukemaa julkista sortoa ja vääryyttä vastustavat toisinajattelijat sekä orastavat intellektuellit saatiin niiden avulla pysyttelemään kotioloissaan, poissa julkisilta paikoilta ja poliittisista keskusteluista. Ensimmäiset pelit olivat säännöiltään hyvin yksinkertaisia ja rekvisiitaltaan vaatimattomia, mutta riittivät osoittamaan, että keksinnössä oli potentiaalia tukemaan päättäjien ajaman riisto- ja alistuspolitiikan esiinmarssia. Tilastot näyttivät lupaavia merkkejä itsemurhien, tappojen, pahoinpitelyjen sekä laitoshoitoa vaativien mielisairauksien lisääntyessä lautapelien kohdeyleisössä.

Lautapelien seuraava sukupolvi kehitettiin houkuttelevammaksi myös lapsille sekä muille vajaaälyisille ja jälkeenjääneille. Vuosisadan puolenvälin tienoilla tarve oli ilmeinen, koska sen ajan ranskalaiset poliitikot tunsivat olonsa turvattomiksi liikkuessaan suurkaupunkien kaduilla: kun pahoinpideltäviksi sopivat aktivistit, intellektuellit, taiteilijat ja muut fyysisesti vähäpätöiset henkilöt eivät enää liikkuneet ulkona, työväenluokan tyytymättömät edustajat suuntasivat toistuvasti aggressiivisuutensa suoraan ostoksilla oleviin päättäjiin. Päättäjien keskuudessa keskusteltiin jopa lautapelien kieltämisen puolesta, mutta lautapelien kiistattoman alkumenestyksen kannustamana niiden kehitystyötä päätettiin jatkaa; vuonna 1856 Ranskan hallitus hyväksyi yleisen hyvinvoinnin nimissä juomavesiveron nelinkertaistamisen lautapelien kehitysohjelman rahoittamiseksi.

Vuosina 1858-1891 Nationale-Dumbness Internationale -instituutissa kehitettiin lukuisia uusia lautapelejä, joiden mukana toimitettiin erimuotoisia, värikkäitä ja kiilteleviä pelimerkkejä, jotka houkuttelivat älyllisesti rajoittuneita työläisiä ja muita pahantekijöitä. Näiden lautapelien avulla väkivaltaorientoitunut rahvas saatiin siirrettyä kaduilta sisätiloihin riitelemään entisten vihamiestensä kanssa. Uuden sukupolven lautapeleillä huomattiin olevan suotuisia vaikutuksia myös vankiloissa ja mielisairaaloissa, joissa pitkäaikaiset tilanpuuteongelmat alkoivat helpottamaan asukkien surmatessa toisiaan lautapelien äärellä. Nationale-Dumbness Internationale -instituutin saavutukset tältä ajalta ovat uraauurtavia, ja esimerkiksi tuolloin kehitetty Tacspayer-simpanssi-simulaatio on edelleen käytössä mm. nykyisessä peliteollisuudessa, jossa suunnittelijat hyödyntävät sitä hahmotellessaan keskivertokansalaisille sopivia tietokone- ja konsolipelikonsepteja. Mainittu menetelmä on saanut akateemisessa maailmassa kiitosta humaaniudestaan, sillä ihmisvastineestaan poiketen Tacspayer-simulaation simpanssi päätyy itsemurhaan tai muuhun henkirikokseen vain hyvin harvoin.