Kamelianainen

Hikipedia
Ohjattu sivulta La Traviata
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kamelianainen ja ooppera eri tavalla ajateltuna. Näinhän se itse asiassa kävikin.....

Oopperan varsinainen tähti on Violetta Valery (sopraano), jota CD:llä esittää kuvankaunis Anna Moffo. Moffo kuoli vuosi sitten, taisi olla 77 vuotias. Moffo teki debyytin New Yorkin Metropolitanissa La Traviatan Violettana 1950-luvulla. Esitys oli sensaatio ja Moffoa pidän ainakin itse eräänä maailman kaikkien aikojen parhaana Violettana. Violettanhan tulee olla ensinnäkin kaunis ja lisäksi hyvä laulaja, enemmän missi-tyyppiä. Lihava pullukka isokokoinen sopraano ei oikein hyvin istu rooliin. CD on kopio 1960-luvun alussa taltioidulta LP-levyltä, missä Moffon lisäksi esiintyvät huipputenori Richard Tucker (Alfred Germont) ja mahtava baritoni Robert Merrill (Georg Germont, Alfredin isä). Orkesterina on Rooman Oopperan orkesteri, italialaisen orkesterin soundi on Verdin musiikkiin aina paikallaan.

Ensimmäinen CD ½ on hiukan siivottu ja Track’it pantu useaan paikkaan, mutta toisessa on vielä jonkin verran rahinaa ja taukoja levyn käännön välillä ja vain yksi ja sama Track.

Oopperasta itsestään sen verran, että sitä jotkut pitävät hiukan enemmän pienimuotoisena oopperana, mutta täysi oopperahan se on. Mielenkiintoinen, ei raskas kuultava, mutta todella tunnelmallinen, löytyy iloa, glamouria, surua ja haikeutta, lemmenduetoista puhumattakaan.

Yleensä pärjätään neljillä kulisseilla. - Ilotalo Pariisissa - Maaseututalo Pariisin ulkopuolella - Toinen ilotalo Pariisissa - Violettan pieni köyhänpuoleinen kämppä Pariisissa

Verdin musiikki sinänsä on ihan oma lukunsa. Mieleenpainuvimpia kohtia ovat: 1. näytös - Hempeä alkusoitto - Alfredin Juomalaulu johon Violetta ja kuoro yhtyvät - Violettan yksinäinen pitkä aaria ”E strano/Sempre libere” 2. näytös - Isä Germontin baritoniaariat ja duetot Violettan kanssa toisen näytöksen maaseututalolla - Isä Germontin rauhoittava aaria pojalleen kun tyttö jätti - Toisessa ilotalossa Mustalaisten tanssi - Alfredin loukkaavat sanat Violettalle - Toisen näytöksen lopussa solistit ja kuoro esittävät sympatiaa Violettalle 3.näytös - Jälleen toinen hempeä alkusoitto - Viimeisessä näytöksessä lemmenduetot Violettan kämpällä - Mahanpohjaa raapivat oopperan loppuakordit

Juoni[muokkaa]

Tällä stoorilla on tarkoitus tehdä oopperasta mielenkiintoisen nautittava, sillä sitähän se on.

Ottakaa hyvä asento sohvalla tai nojatuolissa, pistäkää CD soimaan, seuratkaa tekstiä ja antakaa ajatuksen kulkea Verdin sävelien mukana ja nauttikaa.

Oopperan alkusoitto kuuluu sarjaan tunnelmamusiikki. Ei mitään pauketta, eikä rumpuja eikä kovia sointuja ja iskuja. Viulut soittaa teemaa hempeästi ja sen jälkeen on sellot saman teeman kimpussa. Selloissa on tunnelmaa ja imua. Alkusoitto häipyy hiljalleen johonkin kaukaisuuteen ja sitten jysähtää ooppera käyntiin.

Ollaan pariisilaisen kurtisaanin salongissa. Nykykielellä pitäisi kai sanoa huoratalossa. Siihen aikaan 1800-luvulla tässä hommassa oli sentään hohtoa. Paikalla oli Pariisin ylempi kansan kerros eli koko kaupungin kerma. Oli paroonia, kreiviä, ylempiä virkamiehiä, pankkireita ja taisipa paikalla olla aina Pariisin kaupungin geodeettikin. Silloin se meni näin ja hommassa oli tyyliä. Nykyisin tämmösestä illasta kirjoittelisi iltalehtien lööpit kauhistuttavia tarinoita. Paikka on oopperan varsinaisen tähden salonki eli Violetta Valeryn (sopraano) lukaali. Porukka lauleskelee oikein kuorossa ja siemailee kuohujuomia, päällä kunnon vetimet, iltapuvut, frakit, smokit tai shaketit ei mitään lökäpöksyjä. Naisilla kunnon kampaukset ja hienot korut. Paikalla on myös Alfred Germont (tenori) mielestäni ei mikään sankaritenori vaan osoittautuu oopperan aikana oikeastaan luuseriksi. Oopperassa on kylläkin muutama ihan hyvä tenori-aaria, mutta parasta on Violettan sopraano-aariat. No, nuori Alfred, rikkaan talon ainoa poika on päässyt bileisiin mukaan. Alfred virittääkin tunnetun juomalaulun ”Brindisi”, Violettakin yhtyy ja lopuilta koko kuoro eli kaikki bilettäjät yhtyy lauluun. Aplodit on paikallaan yleisön puolelta.

Alfred tietysti iskee silmänsä hurmaavaan emäntään ja haluais niinku enemmänkin olla Violettan kaa. Violetta epäröi eikä ota oikein tosissaan pojanjolpin ehdotuksia. Alfred on kuitenkin vähän niin kun mekin teiniaikoina, ei anneta periksi vaan yritetään vongata ja saada tyttö jotenkin suosiolliseksi. Aikansa kun jaksaa niin nainen kuin nainen antaa hiljalleen periksi, vaikkakin epäröiden, mutta jääpähän ainakin miettimään.

Bileet jatkuu ja vieraat alkavat hiljalleen lähteä kuka mihinkin jatkoille. Kaikille tuli kuitenkin selväksi, että tästä Violettan ja Alfredin jutusta saattaa kehittyä ehkä jonkinlainen suhe.

Kun vieraat ovat häipyneet, Violetta jää yksikseen ja alkaa miettiä, että mitähän tästä Alfred-kuviosta oikein tulee. Violettakin kaipaa jo hiukan irtiottoa nykyisestä ammatista ja olisihan se ihan kivaa mukavan pojan kaa yhdessä. Violetta aloittaa yli 10 minuuttia pitkän aarian ”Estrano”. Tämä on yksi vaikeimpia ja vaativimpia oopperakirjallisuuden sopraano-aarioita. Tässä aariassa voi vain ihmetellä, mitä kaikkea ihmisen äänellä saa aikaan, on kaunista hehkeää soljuvaa laulua ja loisteliasta korukuviota. Mennee välillä korkeelle ja kovaa. Ja niinhän se on kuin meilläkin aikanaan, eihän se Alfred lähde bileistä kuin havumajasta, vaan jää jonnekin ikkunan alle vielä kyttäämään, josko pääsis kuitenkin vielä lähempään suhteeseen. Sieltä se poika sitten Violettan aarian loppuvaiheessa huikkaa muutaman säkeen Violettan yllätykseksi aarian joukkoon. Jos sopraano vetäisee sen viimeisen äänen sieltä korkealta kautta kuten Anna Moffo niin on todella loistava sopraano, moni ei enää jaksa sitä huimaa viimeistä korkeata ääntä. Tämän aarian päätyttyä sopraano saa yleensä huimat aplodit yleisöltä.

Tässähän kävi sitten lopulta niin, että Violetta taipui ja ruvetaan suunnittelemaan yhteisiä juttuja. Paha juttu on se, että Violetta-reppana on vähän kipee, on keuhkotauti iskemässä päälle. Laulamisessahan ei näy mitään merkkejä keuhkotaudista, päin vastoin, ääni soi kirkkaasti.

Sitten ruvetaankin siirtymään Pariisin ulkopuolelle Alfredin kotitilalle maaseudulle. Ilmasto on hyväksi Violettan terveydelle ja nuoret saavat kuherrella ja viettää onnellista elämää, mutta mutta.... Kuvioihin astuu Afredin isä, Georg Germont (lyyrinen baritoni). Tässä vaiheessa meneekin pitkä tovi kun isä-Germont selittää Violettalle, että ei se suhde poikansa Alfredin kanssa ole oikein suvulle kunniaksi ja siinä jäisi sitten sisko ja hänen sulhonsa ilman perintöjä ja kaikkea semmosta. Tämän pitkän tovin aikana isä Germont laulaa muutaman todella hienon baritoni-aarian ja dueton Violettan kanssa. Violetta on nyt tuskissaan kun pitäisi Alfredin ja hänen sukunsa eduksi luopua just alkaneesta romanssista. Isä Germont yrittää lohduttaa ja tuntee sympatiaa Violettaa kohtaan, mutta saa lopulta Violettan luopumaan Alfredista. Germont olis ollu ihan hyvä appiukko Violettalle ja Violetta olis ollu ihan hyvä miniä Germontille, mutta kun nämä sen ajan romanssit ei olis nekään kestäneet skandaaleja eikä etenkään sukulaiset olis ymmärtäneet. Violetta ja Germont laulavat todella tunnelmallisia ja sydäntä riipaisevia duettoja. Alfred ei näistä keskusteluista tiedä mitään kun on businees-matkalla Pariisissa.

Violetta aloittaa pakkaushommat ja yksi oopperan tuskallisista kohtauksista on se kun Violetta yksinäisen klarinettisoolon soidessa kirjoittaa jäähyväiskirjettä Alfredille, tyttö-parkaa kirjoittaa, itkee ja laulaa samaan aikaan.

Alfredkin palajaa Pariisin reissultaan ja siinä hiukan keskustellaan. Violetta pääsee kuitenkin livahtamaan ja suuntaa kohti Pariisia entisiin hommiin takaisin. Alfred saa palvelijalta Violettan jäähyväiskirjeen, tulee mustan kipeeks ja ajattelee, että Violetta on petturi ja käytti vaan häntä hyväkseen. Näinhän se ei tietenkään ole, vaan Violetta onkin koko tarinan ainoa henkilö, joka ottaa toiset huomioon ja on valmis uhrautumaan toisen edun vuoksi, kun muut ovat enemmän ja vähemmän itseään aattelevia omanarvontuntoisia hienostoihmisiä.

Tässä kohtaa pitäisi vaihtaa CD 2/2 koneeseen.

Taas yksi oopperan hienoimpia aarioita kun Isä Germont laulaa pojalleen rauhoittavia sanoja ”Di provenza, il mar”, mutta Alfred vetää herneen nenään ja kohtaus päättyy.

Ooppera siirtyy takaisin Pariisiin. Nyt ollaan Violettan ystävättären salongissa. Vanha meno jatkuu, ylimystö ja korkeat virkamiehet pitää lystiä ja emännät viihdyttävät ja juomaa löytyy. Kohtauksen alkupuolella on yleensä kuoron ja oopperan baletin vuoro esittää kuuluisa mustalaisten tanssi tamburiinien kanssa. Violettan partnerina on tällä kertaa yks parooni. Juhlat etenee ja Alfredkin ilmestyy paikalle ja alkaa kiihkeä korttipeli, korttia läiskitään pöytään. Alfred ja Violetta vinoilevat toisilleen, välillä aika äänekkäästikin. Jossain vaiheessa Alfred sitten ottaa tosissaan pulttia ja aloittaa aarian, jossa hän todella pahasti solvaa Violettaa, haukkuu jopa huoraa huoraksi ja sehän on todella törkeätä. Violetta yrittää selittää, mutta ei auta. Violetta-reppana on ihan murheissaan ja taitaa lyyhistyä ja pillahtaa surkeeseen itkuun. Muu juhlaväki moittii Alfredia ja tuntee suurta sympatiaa Violettaa kohtaan. Paikalla on myös Alfredin isä, joka opettaa luuseri-poikaansa, ettei naista saa noin käsitellä. Alfrediakin alkaa hiukan hävettää ja Violettakin on ihmeissään ja vaikeroi. Homma kehittyy niin, että kohtauksen lopussa on sitten solistien ja kuoron huima ja komea yhteinen esitys. Todella upea koko laulajaporukan yhteisesitys, missä Violetta-parkaa kohtaan tunnetaan suurta sympatiaa. Vielä tässäkään vaiheessa Alfred ei ole ollut selvillä kuinka suurenmoinen ihminen Violetta on ollut ja on edelleen.

Viimeinen eli kolmas näytös alkaa. Ollaan Violettan kämpässä. Taas soi haikeat Verdin sävelet samaan tyyliin kuin oopperan alkusoitossa. Violettalta on jo rahatkin loppu ja on kaiken lisäksi aika kipee ja kävelee ympäriinsä yöpaitasillaan ja yskii. Keuhkotauti on vienyt voimat. Palvelija Annina ja lääkärikin juttelevat ja lääkärin mukaan Violettan elämässä on kysymys enää tunneista, mitään ei ole tehtävissä. Violetta laulaa kuitenkin vielä koko joukon hienoja aarioita ja kun kadulta kaikuu karnevaalihumu niin hyväsydäminen Violetta pyytää palvelijaa heittämään viimeisiä lanttejaan kiertäville taiteilijoille. Nyt on sitten Alfredkin lopulta hokannut miten hieno ihminen Violetta on. Alfred saapuu Violettan kämpälle ja nuoret laulavat upeita lemmenduettoja. Välillä Violetta on niin pirun kiukkuinen kun pitää kuolla. Kuulijasta alkaa tuntua, että eikö tuosta kuolemisesta tulekkaan mittään. Tästä kohdasta onkin jonkin verran pilailtu, että kyseessä on oopperakirjallisuuden pisin kuolinkohtaus. Lopulta paikalle tulee vielä isä Germont, joka hänkin on harmissaan, että niin suurenmoisen ihmisen kuin Violettan tarttee kuolla. Hiukan liian myöhään porukat tajus, että Violetta sittenkin on suurenmoinen ihminen. Ja sitten, yllättäen Violetta näkee jonkun valonäyn ja kuolee siihen paikkaan ja Verdin tunnetut rajut loppuakordit pamahtavat käyntiin. Esirippu sulkeutuu ja ooppera on päättynyt. Nenäliinat esiin ja silmiä pyyhkimään.