Kemonomimin ongelma
Kemonomimin ongelma luotaa antropomorfologian näkökulmasta kysymystä siitä, että miten eläinkorvaiset humanoidit pystyvät käyttämään kuuloaistiaan.
Toimivat korvat edellyttävät, että ulkokorvasta kulkee korvakäytävä sisäkorvaan. Mutta ihmisen kallon yläosiin läntätty eläinkorvapari ei kykene toimimaan, koska ihmisen kalloluu ja ihmisaivot ovat korvakäytävän ja sisäkorvan tiellä. Harvojen eläinten aivot ovat kykeneväisiä ihmisaivojen tasoiseen kognitiiviseen toimintaan ja toisaalta suurimassa osassa tapauksissa kallonmuoto viittaa myös hyvin selvästi ihmisen luustorakenteeseen.
Usein kuulee väitettävän Lähde?, että kemonomimeillä on ihmiskorvat äänien aistimiseen ja eläinkorvat näön vuoksi. Tälle väitteelle ei ole vankkaa tieteellistä pohjaa, mutta monien lajien — erityisesti lintujen, kuten esimerkiksi riikinkukkojen — tiedetään kehittäneen näyttävämpiäkin keinoja parinmuodostuksessa auttamaan. Sattumoisin kissankorvat ovat saavuttaneet valtavan suosion suuren yleisön keskuudessa Lähde?, joten väite ei ehkä sittenkään ole kovin kaukaa haettu. Kaksia korvapareja kantavista tapauksista on joka tapauksessa huomattavasti kuvallista todistusaineistoa.
Toisaalta monet kemonomimit osoittavat myös laajamittaista vähäjärkisyyttä, joten on hyvinkin mahdollista, että eläinkorvien korvakäytävien vaatima tila on sittenkin siellä, vieden tilaa varsinkin naishahmojen semiprioriteettisia hermotoimintoja ohjaavilta aivoalueilta. Tämä näkyy usein kemonomimien taipumuksissa toteuttaa Maslow'n tarvehierarkian fysiologisia tarpeita äärimmäisen spontaanisti.
Vaikka kemonomimin ongelma on eräs zoologian keskeisimmistä ongelmista, ei ummehtunut tieteellinen yhteisö silti suostu hyväksymään sen asemaa evoluutioteorian ja abiogeneesin tutkimisen rinnalla. On myös oletettavaa, että lopullinen ratkaisu tähän kysymykseen piilee hahmosuunnittelijoiden perversseissä mielihaluissa, mikä johtaa ikävään poikkipseudotieteellisyyteen psykologian kanssa.
