Keijo Korhonen

Kohteesta Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

FT Keijo Korhonen (s. 1934 Paltamo) on Suomen unohdetuimpia jääriä ja ammattivittuilijoita, joka toimi ulkoministerinä runsaat seitsemän kuukautta 70-luvulla ja on rakentanut koko myöhemmän uransa ja luonteensa siitä periytyvien traumojen varaan. Korhonen edustaa Suomessa harvinaiseksi käynyttä suuntausta: änkyröintiä, joka on pitkään ollut Väyrys- ja kommunismiyhteensopimatonta. Korhonen on Suomen kaunakerhon kunniajäsenistöä, ja hänen henkilökohtainen shit-listansa on pidempi kuin useimmat hänen julkaisemansa kirjat. Korhosen missio on ollut saada tunnustusta Suomen Henry Kissingerinä, mihin hänellä ei valitettavasti ole sen paremmin lahjoja kuin pommitettujen maiden kokoelmaakaan. Korhosen uran keskeisiä ongelmia ovat vittumaisen luonteenlaadun lisäksi aikakauden tutkijakastille ominainen herkeämätön besserwisseröinti ja Keskustan puoluekirja.

Korhonen katsoo edustavansa kansainvälisen politiikan ja Suomen ulkopolitiikan tutkimuksessa "realistista" koulukuntaa, mitä ilmentää mm. se, että kaikki on mennyt jatkuvasti juuri päinvastoin kuin hän uskoisi ja haluaisi. Todellisuudessa Korhonen ilmentää samaa koulukuntaa, jota edustavat paikallislehtien yleisönosastoihin toistuvasti kirjoittelevat kaikesta kiukkuiset eläkeläiset.

Ura[muokkaa]

Ulkoministerinä ja diplomaattina[muokkaa]

Korhosta pidetään sodanjälkeisen ulkoministeriökummajaisten urakaaren kehittäjänä, joskin häntä on tässä seurannut vain Juhani Suomi. Tämä kaari kuuluu väitöskirja – ulkoasiainministeriö / tutkija – esoteerinen välirikko yhä laajenevan vihollisgallerian kanssa – (takaisin) tutkijaksi – loppuikä vittuiluarcanaa Suomen Kuvalehdessä. Korhosella asetelmaan kuuluu myös ulkoasiainministerin tehtävä, jossa hänen annettiin ihan oikeasti olla melkein kahdeksan kuukautta. Pesti oli Martti Miettusen III ulkoparlamentaarisessa hallituksessa, joka suunniteltiin presidentti Kekkosen konjakkipullon etikettiin. Korhonen nostettiin ulkoministeriksi lähinnä siksi, että Kekkonen oli niin naurettava diiva, ettei halunnut Ahti Karjalaista mihinkään näyttävään ministeriöön, koska piti tätä turpeaa tankeroalkoholistia potentiaalisena kilpailijanaan.

Korhonen on sittemmin esittänyt epäilyksiä, että hänet olisi junailtu pois ulkoministerin tehtävistä Paavo Väyrysen, tasavallan presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttusen ja Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanovin huippusalaisella viitta ja tikari -juonella. Ihan siis selvyyden vuoksi: tässä siis kaveri, joka pitää itseään realistisen koulukunnan edustajana, syyttää kansainvälistä salaliittoa siitä, ettei päässyt jatkamaan hänelle yllättäen poliittisessa pattitilanteessa kompromissina arvottua hyvin merkittävää ministerintehtävää, kun sisäpoliittinen tilanne muuttui ja hallitus vaihtui.[1] Tämä tulkinta sopii hyvin yhteen sen kanssa, että Korhonen on vuodesta 1977 alkaen elänyt pelkällä vedellä ja pätkäulkoministerimaineellaan, josta on rakentanut suurta isänmaallista myyttiä jo yli neljänkymmenen vuoden ajan ryhtyen lopulta itsekin uskomaan siihen. Mytologiaan kuuluu myös Korhosen luottamuksellinen henkilökohtainen suhde Kekkoseen, joka on vuosien mittaan paisunut suorastaan noidanoppipoikamaisiin mittoihin. Tämä selittää osaltaan Korhosen ja Väyrysen välistä ikikiistaa, sillä molemmat pitävät itseään Urho I:n ainoana legitiiminä perillisenä suoraan alenevassa polvessa.

Korhoselle tarjottiin Washingtonin-suurlähtettilään tehtäviä, mutta hän kieltäytyi, koska Yhdysvalloista käsin olisi vaikeampaa kostaa ei-ministeriksi päätymisen suunnaton vääryys Paavo Väyryselle, ja niinpä Korhosesta tuli ulkoasiainministeriön alivaltiosihteeri. Korhosen tulkinta on, että hän (eikä suinkaan ulkoasiainministeri) oli alivaltiosihteerinä ulkoasiainministeriön todellinen johtaja. Ulkoasiainministeriön klikkiytyminen korostui tänä aikana, ja koko juttu on kuin Yes, Minister, mutta ilman yhtään sympaattista hahmoa. Vuonna 1982 Korhonen siirrettiin Suomen YK-lähettilääksi, jotta ulkoasiainministeriön vitutuskasaumien raivaaminen saataisiin edes alkuun.

Vuonna 1983 Korhonen sai julkisuutta lähettämällä Turun yliopiston ylioppilaskunnalle (TYY) todella hulvattoman ryöpytyskirjeen, jonka tyylilajia luonnehdittaisiin 2000-luvun käsitteistöllä jotakuinkin "elämäänsä tyytymätön vaari maakuntalehden tekstiviestipalstalla". TYY oli ottanut julkisuudessa laimeahkosti kantaa siviilipalvelukseen, mistä Korhonen veti seinillehyppimisraivarit. Kirjeessään hän sanoo TYY:lle mm., että "Olette hellittelemässä raukkoja ja pelkureita, jotka isänmaan hädän hetkellä oman turvallisuutensa ja henkensä turvaamiseksi olisivat valmiit jättämään maan puolustamisen muiden ikätovereidensa vastuulle." On tuskin tarpeen korostaa, miten huvittava on ajatus, että Suomen Yhdistyneiden kansakuntien suurlähettiläs käyttää aikaansa tällaisten naurettavien viestien lähettelyyn opiskelijoille, mutta tehdään se nyt kumminkin. Korhonen oli lisäksi niin palikka, että kielsi kirjeensä julkaisemisen,[2] koska luuli, että ulkoasiainministeriön salauskategoriat pätevät hänen mihin tahansa vessanseinätöherryksiinsä. Kirje tuli julki, ja on synti ja häpeä, jos Turun yliopiston ylioppilaskunta ei pidä sitä kehyksissä. Korhonen perusteli raivariaan sillä, että oli toiminut TYY:n puheenjohtajana yli 20 vuotta aiemmin, samoin kuin sillä, että oli aivan vitun hullu. Puolustukseksi sanottakoon, että realistisen koulukunnan edustajana Korhonen ei pysty hahmottamaan kansallisvaltioita pienempiä toimijoita eikä näin ollen ole koskaan käsittänyt kansalaisyhteiskunnan toiminnasta mitään.

Korhonen on lahjakas riitaantumaan kaikkien itsensä kanssa vähänkään eri mieltä olevien kanssa, minkä vuoksi hänen diplomaatinuransa ei saanut jatkoa 1980-luvun jälkeen. Hän siirtyi Kainuun Sanomien päätoimittajaksi ja oletettavasti kirjoitti nimimerkkien suojista 90% lehden yleisönosastokirjoituksista. Yllättävää kyllä, hän riitaantui nopeasti muun toimituksen kanssa.

Presidenttiehdokkuus[muokkaa]

Korhonen, joka ei ole onnistunut oikein missään vuoden 1977 jälkeen, omisti 1990-luvulla loppuelämänsä Suomen EU-jäsenyyden vastustamiselle, koska realistinen koulukunta tietää kertoa, että Georgialle ja Ukrainalle käy aina todella hyvin, kunhan kansalaisyhteiskuntaa ei päästetä häiritsemään paikallisten keijokorhosien systeemejä. EU-jäsenyys oli keskeinen teema vuoden 1994 presidentinvaalissa, ja Korhosen ego oli kasvanut sellaiseksi, että se alkoi vaatia ohjaukseensa kokonaista välieurooppalaista valtiolaivaa.

Korhonen pyrki ensin Keskustan presidenttiehdokkaaksi, mutta kun ehdokkaaksi valittiin Paavo Väyrynen, perusti Korhonen oman valitsijayhdistyksen (Suomen Kansan Itsenäisyysrintama), johon kelpuutti kaikki teknisesti (ja vain teknisesti) oikeustoimikelpoiset kylähullut, maailmanloppuhihhulit sekä oikeisto-, vasemmisto- ja keskustaänkyrät, ja esti Väyrysen etenemisen toiselle kierrokselle.[3] Korhonen siis päihitti Väyrysen tämän omassa pelissä ja vieläpä kehitti metodin, jota Väyrynen on itsekin myöhemmin seurannut – jääden tosin yhä kolmanneksi. Virallisesti Korhosen valitsijayhdistyksen tarkoituksena oli vastustaa Suomen EU-jäsenyyttä, mutta sen ilmeinen todellinen tarkoitus oli sysätä Väyrynen ikuiseen kolmosluokkaan, mistä hyvästä Korhonen ansaitsisi kunniamainintoja ja propatrioita vaikka koko sangollisen.

Korhosen vaalikoalition hörhöt järjestäytyivät pian Itsenäisyyspuolueeksi, joka ei koskaan saavuttanut mitään.[4]

Himmenevä himmailu[muokkaa]

Korhonen lähti vaalitappionsa jälkeen osittaiseen maanpakoon maineikkaan Arizonan yliopiston vierailevaksi professoriksi todettuaan, että Sonoran autiomaa on harvoja paikkoja maailmassa, jossa hänellä ei ole vannoutuneita vihamiehiä. Professori piti kuitenkin yhteyksiä Suomeen kirjoittelemalla Suomen Kuvalehteen kolumneja, jotka koostuvat lähinnä 70-luvulta periytyvien kaunojen päättäväisestä tekohengityksestä. Suomen Kuvalehden kolumnikuvissaan Korhonen esiintyi arizonalaisessa kymmenen gallonan hatussa. Kyseessä on ainoa päähine, johon hänen massiivisen tietoviisas craniuminsa mahtuu.Tietellisen uransa lopun Korhonen on käyttänyt yhä alkeellisempien pamflettien naputteluun yhä pienemmille kustantajille. Niissä hän on esittänyt niinkin briljantteja analyysejä kuin että Barack Obamaan kohdistui vuonna 2008 epärealistisia odotuksia.

2010-luvulla Korhonen on päässyt vähän natsiintumaan kaikessa hiljaisuudessa. Hän esiintyi puhujana natsien ja natsiuteliaiden 612-soihtukulkueen etkotapahtumassa vuonna 2015 (Itsenäinen Suomi 2015) seuranaan niinkin valovoimaisia kollegoja kuin Ilja Janitskin, Junes Lokka, Marco de Wit ja Panu Huuhtanen. Musiikista vastasi joviaali ja erittäin suomalaiskansallinen humppapumppu Stormheit.[5] Vuoden 2019 Euroopan parlamentin vaaleissa Korhonen teki viimein uskomattomimman vetonsa ja kehotti äänestämään Paavo Väyrystä (Seitsemän tähden liike).[6] Tämä aiheutti Helvetin välittömän jäätymisen ja kaikkien sinne teljettyjen sielujen annihiloitumisen.

Keijo Korhosta ei tule sekoittaa Jarmo Korhoseen, toiseen yleiskatkeraan akatemiakepulaiseen.

Katso myös[muokkaa]

Viitteet[muokkaa]

  1. Neuvostoliitolla oli kyllä syitä inhota Korhosta, mutta niin on lähes kaikilla, jotka ovat joutuneet tekemisiin hänen kanssaan.
  2. Täysin ei-raukkamainen ja ei-pelkurimainen linjaus
  3. Korhonen sai vaalien ensimmäisellä kierroksella 186 936 ääntä (5,3%), kun Väyrysen ero toiselle kierrokselle päässeeseen RKP:n Elisabeth Rehniin oli 78 796 ääntä.
  4. Pääasiallinen syy Itsenäisyyspuolueen krooniseen menestymättömyyteen on, että se on kieltäytynyt kampanjoimasta rasismin voimalla.
  5. Ohjelma.
  6. Ainakin erään sekavia itsekseen höpisevän eläkeläisen blogin mukaan.