Hikiaineisto:Yksitoista pientä hikipedistiä/9

Kohteesta Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Yksitoista pientä hikipedistiä

Tämä sivu kuuluu Hikiaineistoon, akateemiseen käyttöön tarkoitettujen hyödyttömien ja tendenssimäisten lähdetekstien kokoelmaan.


LUKU IX
Puhtaan järjen vikatikki

Saderintama lähestyi saarta pyyhkien autiota merta lannistavan hitaalla varmuudella. Muutama koepullo käytiin nakkaamassa aalloille, jotka eivät olleet mitään aaltoja, vaan epätodellisen litteätä elohopeaa. Kolmen vartin kuluessa pullot ajautuivat rantapoukamaan, ja ne kerättiin takaisin. Pullojen lähettämistä päätettiin lykätä tuulisempaan ajankohtaan, ja joukko palasi kivikartanoon kuluttamaan aikaa kiusallisen pitkästyneisyyden vallitessa. Iltapäivän edetessä maailma kävi yhä pimeämmäksi.

Ranskalaisen ikkunan kalahdus toi hetkellisiä elonmerkkejä salissa kollektiivisen alakuloisuuden vallassa retkottavaan seurueeseen. Pullamössö riisui kenkänsä, astui sisään ja sulki oven. Hän puisteli päätään. ”Yhä tyyntä”, hän raportoi matalasti. Oli näet keksitty, että saderintaman lähestyessä merenkäynti saattaisi yltyä tai edes käynnistyä, jolloin olisi otollinen hetki pullopostitukselle.

Mikäli Viimeinen johtaja oli tiedosta pettynyt, hän ei ainakaan antanut sen tulla mitenkään ilmi käytöksessään tai äänessään. ”Voisimme käyttää tämän odotuksen hyödyksemme”, hän ehdotti ilmeettömästi. ”Meillä on kaikesta huolimatta hallussamme merkittävä joukko tosiasioita, joiden perusteella voimme yrittää tehdä päätelmiä. Jos voimme tarkastella pelkkiä paljaita faktoja, on meillä mahdollisuudet päästä murhaajan jäljille.”
”Miten me pärjäämme pelkillä kylmillä faktoilla tällaisessa juonessa, joka on selvästi kiinteässä yhteydessä suunnittelijansa ainutlaatuiseen mielenmaisemaan?” Luoma kysyi sangen kärkkäästi.
”Esiin tulleiden tosiasioiden perusteella voimme muotoilla hypoteettisen esityksen juonen sisällöstä ja tavoitteista –”, Viimeinen johtaja aloitti.
”Sanoisin, että juonen tavoitteena on tappaa meidät kaikki”, Napoleon huomautti liian väsyneenä naamioimaan sarkasmiaan, joka sai hänet kuulostamaan entistä väsyneemmältä. Hän oli onnistunut tonkimaan esille vanhan äänilevyvalikoiman, josta oli valinnut Brucknerin VIII sinfonian. Ikävä kyllä levysoittimeen ei löytynyt kuulokkeita, ja kun soittimen neula oli edennyt puolentoista minuutin kohdalle, muut alkoivat valittaa musiikin häiritsevän, jolloin Napoleon oli sulkenut LP:n takaisin kansioonsa ja asettunut B14:n aiemmin miehittämään mökötysnojatuoliin mököttämään.

”Jos haluamme päästä perille näistä rikoksista, on meidän eläydyttävä psykologisesti tekijän osaan ja turvauduttava siinä myös intuitioon”, esitti Luoma.
”Tämä koko hanke on järjellä suunniteltu, ja järjellä sitä voi myös purkaa. Kunhan ensin kokoamme tosiasiat, voimme sitten ottaa ehkä huomioon myös psykologisia seikkoja ja vaikuttimia”, Viimeinen johtaja vastasi.
”Mutta eihän tässä koko jutussa nimenomaan ole mitään loogisia vaikuttimia tai normaalisti järjellisiksi ymmärrettyjä motiiveja!” alkoi Luoma tuskastua.
”Mistä tiedät tuon?” Viimeinen johtaja kysyi.
”Eihän kukaan meidän kuolemastamme hyödy!” Luoma tiuskaisi kärsimättömästi.
”Oletko varma?” Viimeinen johtaja asteli viivasuorassa linjassa salin keskelle ja korotti ilmeetöntä ääntään: ”Onko kellään läsnäolijalla hallussaan huomattavaa omaisuutta tai jotakin sellaista, joka olisi jollekulle toiselle hyvin arvokasta?” Kukaan ei vastannut. ”Onko kukaan teistä tehnyt testamenttia?”
Napoleon viittasi. ”Minä olen tehnyt elintestamentin.”

”Kas näin”, Viimeinen johtaja lausui äänensävyllä, jota olisi voinut kuvata puhesyntetisaattorin myhäily-yritikseksi. ”Sikäli kuin me tiedämme, on epätodennäköistä, että tämän takana olisi taloudelliseen hyötyyn perustuvia motiiveja. Joka tapauksessa saatavan taloudellisen hyödyn olisi oltava runsas, koska käsittääkseni tämän paikan vuokrastakin koituu tiettyjä kustannuksia.”
”Mutta onhan ilmiselvää, ettei tällä tavoitella ihmisiä tasapäistävää materialistista hyötyä – vaikka asetelma onkin tietyssä mielessä osuva vertaus ihmisen asemasta markkinakoneiston puserruksissa – vaan takana on syvä, patologinen viha hikipedistejä kohtaan”, väitti Luoma vastaan. ”Sehän sanottiin jo siinä kasetissakin!” ”Joka on kadonnut”, Hjassan muistutti terävästi. Tyräel kiristeli nurkassa karhuntaljan hampaita omiaan vasten.

”Voimmeko olettaa murhaajan olevan niin vilpitön, että hän paljastaisi meille syynsä ja vaikuttimensa suoraan?” Viimeinen johtaja tiedusteli. ”Eikö ole olemassa se mahdollisuus, että kasetin tarkoituksena oli saada meidät suhtautumaan asemaamme juuri tietyllä tavalla? Eikö ole mahdollista, että sillä haluttiin peittää, ei paljastaa asioita?”

Seurasi hetken hiljaisuus; Viimeisen johtajan ajatus oli selvästi herättänyt kaikkien mielenkiinnon. Huone kävi entistäkin pimeämmäksi. Hjassan harppoi valokatkaisijalle sytyttäen böömiläisen kristallikruunun jäljitelmän. Viimeinen johtaja siristi hetken silmiään ja jatkoi argumentaatiotaan kuin olisi sanellut radion merisäätiedotusta. ”Siksi meidän tulee ensi sijassa paneutua kiistattomiin faktoihin ja välttää olettamuksia, joita murhaaja on ehkä juuri laskelmoinut meidän tekevän.” Hän oikaisi pöydällä istuvan kivisen hindujumalaveistoksen suoraan kulmaan. ”Vain järjellä voimme tehdä sen."

”Tämä on kuin selvittäisi rikoksia Adrian Monkin kanssa”, Pullamössö huokaisi.
”Mikä vitun hillomunkki?” Idan karjaisi.
”Millaista metodia itse ehdotat?” Viimeinen johtaja kysyi tyynesti.
”Kun eliminoimme mahdottoman, täytyy jäljelle jäävän olla totuus, olipa se miten hämmästyttävä hyvänsä”, Pullamössö muotoili.
”Sanoi Holmes”, tokaisi Napoleon väliin. Sankaritar, joka oli rakennellut kirjoista lattialle jonkinlaista linnaketta, tarrautui hetkeen. ”No shit Sherlock! hän kiljahti kimakasti. ”Holmessi ei nimittäin ikinä käynyt paskalla, siitä nimi. Vähän yäks xP” hän jatkoi.
”Mutta tuo on juuri sitä, mitä olen tässä harjoittanut”, Viimeinen johtaja puolustautui vailla defensiivisyyden varjon aavistuksen häivähdystäkään. ”Pyrin totuuteen eliminoimalla.”

”Vaan osaatko soittaa viulua?” Pullamössö tiedusteli vastaan.

Viimeinen johtaja sanoi haluavansa ajatella rauhassa ja vetäytyi huoneeseensa. Iltapäivä kului verkkaan. Biljardipallot kalahtelivat Hjassanin pelatessa vuorotellen useimpia läsnäolijoita vastaan, hämärä valtasi yhä enemmän alaa, mutta meri pysyi liikkumattoman tyynenä eikä sade alentunut alkamaan.

Napoleon laskeutui varovaisesti hyllyyn nojaavilta tikkailta kannatellen sylissään paksua kirjapinoa. ”Ajattelin, että minun pitää jotenkin saada tämä saari pois mielestäni, joten päätin paeta kaunokirjallisuuden maailmaan. Ratsasin kirjahyllyn.” ”Mitä löytyi?” Luoma tiedusteli.
”Katsohan”, Napoleon lausui tömäyttäen kirjapinon pöydälle alkaen esitellä sen koostumusta, ”Goldingin Kärpästen herra, Vernen Salaperäinen saari, Wellsin Tohtori Moreaun saari ja Defoen Robinson Crusoe.”

Kaappikello oli lyönyt jo viisi, kun Pullamössö läimäytti salin ranskalaisen ikkunan auki ilmoittaen, että aika oli otollinen. Pitkä toimettomuus purkautui suhteettomana touhukkuutena. Kaikki salissa olijat kasasivat mukaansa sylin täydeltä viesteillä varustettuja pulloja, kiskoivat kengät jalkaansa ja ryntäsivät ulos. Kallioilla tuiversi navakka, viileä ja märkä tuuli. Raskaina riippuvista tummista pilvistä alkoi juuri purkautua kylmää vettä tiheänä, mutta keveänä sumuna.

”Minne meidän kannattaisi heittää pullot?” Napoleon mietti.
"VETEEN!" karjui Idan. Hänet ignoroitiin.
”Koska emme tunne paikallisten virtojen suuntaa, kannattaa ehkä jokaisen laskea oma osuutensa vesille hieman eri paikoista”, Pullamössö ehdotti. Kaikkien oli huudettava koomisen kovaa tuuliolojen takia.
”Hyvä ajatus”, Hjassan myönsi. ”Ja muistakaa heittää pullot yksi kerrallaan, jotta saatte ne mahdollisimman pitkälle. Minä otan eteläkärjen. Idan, sinä menet poukaman tienoille. Napoleon, sinä otat lounaisen kivikon. Pullamössö, mene sinä läntisen pikku metsikön takaiselle kalliolle. Luoma, pohjoistasanteelle. Tyräel, kaakkoinen matalikko. Sankaritar, sinä menet koilliselle jyrkänteelle. Sitten takaisin talolle. Vauhtia!”

Meri aaltoili oikukkaasti ja hallitun väkivaltaisesti kuin pudisteltava kangas. Se ei enää ollut sävyltään hopeanhohtoinen, vaan jotain epämääräistä ruskean ja violetin väliltä. Missään tapauksessa se ei vaikuttanut kutsuvalta.

Pian kaikki operaatioon osallistuneet olivat hengästyneinä riisumassa vaihtelevan kuraisia kenkiään eteisessä. ”Nyt on tehty paras, mitä voidaan”, Hjassan kiitteli. ”Suuremmas käres”, tokaisi Pullamössö. Joukkio ahtautui käytävän kautta saliin, jossa oli tapahtunut merkittävä sisustuselementillinen muutos. Ranskalaisen ikkunan vieressä seissyt kirjahylly oli siirtynyt vertikaalisesta horisontaaliseen asentoon. Lisäksi Viimeinen johtaja oli jäänyt sen alle. Lattialle oli purkautunut röykkiöittäin kirjoja – kuin hyllyn sisälmyksiä. Viimeisen johtajan hengettömän, mutta yhä lämpimän vasemman käden päällä lojui Immanuel Kantin Kritik der reinen Vernunft.





<<< edellinen luku seuraava luku >>>