Hikiaineisto:Yksitoista pientä hikipedistiä/8

Kohteesta Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Yksitoista pientä hikipedistiä

Tämä sivu kuuluu Hikiaineistoon, akateemiseen käyttöön tarkoitettujen hyödyttömien ja tendenssimäisten lähdetekstien kokoelmaan.


LUKU VIII
Kota ja kauha

Jotkut teologiseen ajatteluun taipuvaiset ovat esittäneet, että ihmisen ajallinen elämä on eräänlainen koe, jonka perusteella maailmankaikkeuden suunnittelija ja valtias määrittää omien tavoitteidensa mukaisesti ihmissielun soveliaan loppusijoituspaikan. Inhimillisissä kokeissa testi ja sen osa-alueet ovat kaikille pyrkijöille samat ja yhtäpitävät, ja niihin on mahdollista valmistautua. Elämä sen sijaan on kokeena miellettynä mieletön – kuten kaikkena muunakin. Elämä ei ole kaikille samanlainen, yhtäpitävä, yhtä pitkä tai yhtä vaativa. Siihen ei voi mitenkään valmistautua, vaan se on yhtäaikaisesti harjoitus ja koe sekä ainutkertainen kokemus. Elämä testinä on kuin koe, jossa yhdeltä kysytään, montako persikkaa hänellä on, kun hänellä on molemmissa käsissään yksi, ja toiselta vaaditaan selvitystä Aufbehen-käsitteen merkityksestä sekä kehityksestä Hegelin filosofiassa. Lisäksi persikkatyyppi todennäköisesti syö koevälineensä tai heittää niillä kuulustelijaa, ja hegeliläinen taas päätynee osoittamaan, ettei kyse mistään kokeesta ole, vaan väistämättömästä, itse itseään jäsentävästä kehityskulusta. Mikäli molemmat tulevat hulluksi, voidaan koe katsoa onnistuneeksi. Elämän tarkoitus on siis tehdä kaikki hulluiksi. Hulluuden eräs laji on se, jossa liian moni ahtautuu yhdeksi. Värien moninaisuus yhdistyy hulluuteen, ja siksi se liittyy myös hulluuteen ja harhanäkyihin.

Tuon tekstin olisi kuka tahansa seurueen läsnäolijoista lukea, jos olisi osannut ottaa kirjahyllystä Heinrich K. von Schlummflabber-Quegenbreffin teoksen Oleminen ja muuta paskaa, jota pidetään yleisesti sodanjälkeisen mannermaisen filosofian törkeimpänä teoksena. Kukaan seurueen läsnäolijoista ei tehnyt niin, koska heillä oli edessään jotakin välittömämpää.

Heidän edessään kohosi elävä kasvi, itse elämä koko spektrin käsittävässä välkehtivässä loistossaan. Kuperiksi kupeiksi kaartuvat terälehdet sädehtivät violetista punaiseen, sinisestä keltaiseen ja vihreästä oranssiin. Kaikki elämän lupauksen, sateenkaaren, värit sulautuivat orkidean kukissa yhteen.

Elämän juuressa kasvoi loinen – väistämätön, elämän mahdollistama ja sen ruokkima. Mitä suuremmaksi kasvoivat orkidean kukat ja mitä kirjavammaksi levisi sen väriloisto, sitä mahtavammaksi paisui sen juurta kuristava sienimäinen loinen, joka oikein (tai väärin) käytettynä versoi kuolemaa. Kasvin ympärille kokoontuneessa seurueessa kuolemaa simuloi parhaiten Idan, joka retkotti sammuneena sohvalla.

”Tämän on pakko olla se juuriloinen, josta luin”, sanoi Viimeinen johtaja osoittaen mullan alta pilkottavaa sienimäistä pahkuraa. Siinä oli lovi merkkinä siitä, että joku oli kaivertanut siitä myrkkyä. ”Se on kaunis kasvi”, Luoma huomautti tuijottaen intensiivisesti kuppimaisena avautuvaa orkideankukkaa, joka levisi hänen näkökenttäänsä spektrin koko värikirjossa.

”Se on kaunis, mutta meille se on myös tappava”, julisti Napoleon paatoksellisesti. ”Ehkäpä osa sen viehätyksestä juontuu sen juuressaan kantamasta tuhosta. Jättiläismeduusa tanssii hiljaista balettiaan sirosti, ja sen tappavat pyyntilonkerot soljuvat arvokkaasti kirkkaassa vedessä”, Napoleon jatkoi.

”Vihermamban suomut hehkuvat arvokkuutta, mutta sen hampaissa on kuolema”, Luoma vastasi nyökytellen.

”Te kuulostatte joiltain intiaaneilta!” Tyräel puuskahti. ”Mitä tälle rehulle nyt tehdään?”

”Sen pitäisi olla ilmeistä”, postuloi Viimeinen johtaja meteorologinäänellään. ”Meidän on tuhottava se. Emme tiedä, onko murhaaja ottanut myrkkyainesta talteen vai käyttänyt jo sen kaiken, mutta meidän on varmistettava, ettei hän saa sitä enempää käsiinsä.”

”Miten hävitämme sen?” Pullamössö arvuutteli. ”Heitämmekö kalliolta mereen, ja käskemme pysyä siellä?”

”Ei”, Viimeinen johtaja kielsi. ”Se voisi ajelehtia takaisin rantaan ja murhaaja voisi kätkeä sen uudelleen.”

”Meillä on vastaus edessämme”, nyökkäsi Hjassan takassa hehkuvanpunaisena kihisevää hiillosta kohti. Hiljaisen yhteisymmärryksen vallitessa hän tarttui varovasti ruukkuun ja nakkasi sen tulipesään. Hiilloskeko kohahti, ja orkidean varsi ja kukat mustuivat värisevässä kuumuudessa. Hjassan hautasi kasvin hiillokseen. Seurue odotti vähäpuheisena kasvin ja sen loisen tuhoa tulisijan kipristelevän kuumuuden äärellä. Luoma ja B14 nahistelivat sanallisesti taideaineiden asemasta peruskoulun opetussuunnitelmasta, mutta hekin väsyivät ennen pitkää.

Illan päätteeksi syntyi yksimielisyys siitä, että seuraavana päivänä aloitettaisiin pullopostitusoperaatio. ”Lienee tarpeetonta kehottaa kaikkia lukitsemaan huoneensa ovi yöksi”, Pullamössö lausahti kuivasti. Idan ei ikävä kyllä ollut tilassa, jossa olisi ollut kykenevä lukitsemaan ovensa sisäpuolelta, mutta hänet kannettiin vuoteeseensa ja Napoleon keksi, että lounaalta jääneistä tyhjistä tonnikala- ja ananastölkeistä viritettiin hälytinansa oven sisäpuolelle. Tölkit aseteltiin siten, että ilman meteliä oven kautta ei Idanin huoneeseen pääsisi. ”Tajuatte kai, että olemme tehneet nyt Idanin eteen enemmän kuin hän tekisi yhdellekään meistä”, B14 huomautti, kun Napoleon sulki Idanin huoneen oven pitkällisen ansoitusoperaation päätteeksi.

Kukin vetäytyi huoneeseensa, ja kivikartanoon laskeutui rikkumaton hiljaisuus. Tuuli ei ulvonut nurkissa, lattialankut eivät narisseet, linnut eivät kirkuneet ja rauha oli rikkumaton. Aina siihen hetkeen asti, kun aamuyön katkaisi peltitölkkien sekava kolina.

***

”Arvauksia, ihmiset?” B14 huikkasi astuessaan aamutakissaan käytävään. Muidenkin ovet kävivät, ja pian myös Napoleon, Luoma, Hjassan ja Tyräel olivat ylhäällä. ”Sanoisin, että Idan on yrittänyt ryömiä vessaan tai jotain vastaavaa ja kompuroinut niihin tölkkeihin”, Luoma mumisi tokkuraisena. Hjassan raotti Idanin huoneen ovea. Kuului vaimeaa metallista kolinaa, kun ovi vieritteli sisään työntyessään tölkkejä lattialaudoilla. Parisenkymmentä senttiä avauduttuaan ovi tömähti johonkin pehmeään. Hjassan pamautti ovea uudelleen, mutta se pysähtyi yhä samaan kohtaan ja samanlaiseen vaimeaan tömähdykseen. Tyräel sohaisi ovenraosta Idanin huoneen valokatkaisijaa. Hennolla varjostimella varustetun hehkulampun valossa selvisi, että pehmeästi tömähtelevä este oven tiellä oli Idanin naama. Idan lojui mahallaan lattialla oven edessä. Hänen päänsä alla oli pieni verilammikko.

Hjassan loikkasi Idanin luokse ja nosti tätä niskasta. Ovi työnnettiin selälleen ja nelikko vyöryi sisään. Muitakin ovia avautui nyt käytävän varrella. Pullamössö ja Viimeinen johtaja olivat vääntäytyneet ylös ja riensivät paikalle. Idan rykäisi räkäisesti ja räpytteli sameita silmiään. Samassa kaikille oli ilmeistä, mitä oli tapahtunut: Idan oli vironnut ja noussut vuoteestaan hapuillen ovea, mutta oli kompuroinut harhaiset askeleensa suoraan tölkkimiinan keskelle, rojahtanut lattialle ja lyönyt nenänsä ovenkarmiin. Hänen sieraimistaan juoksi yhä kapea verivana. Napoleon kaivoi aamutakkinsa taskusta nenäliinan ja työnsi sen palkomaiseksi rytättynä Idanin vastenmielisyyttä kaikkialla ympäristössään lietsovaan sieraimeen.

”Ömmöhh”, Idan mölisi ja siristeli silmiään valaisimen ankarassa kajossa. ”Ai saatana mun naama”, hän reflektoi muiden seisoessa hänen ympärillään odottavan ilmapiirin vallitessa. ”Tarviin tasoittavia”, Idan lausui lopullisena mielipiteenään. ”Unohda se ja yritä nukkua”, neuvoi Hjassan taluttaessaan puolihervottoman Idanin vuoteelle. ”Ei kun odotas”, Hjassan havahtui ja talutti kolmeneljänneshervottoman Idanin takaisin ovelle. ”Lukitsepa tällä kertaa se ovesi sisäpuolelta, niin meidän ei tarvitse pinota tölkkejä enää uudelleen.”

”Mitä vitun tölkkejä?” Idan tiedusteli yöpöydältä silmät eksoottisesti harittaen. Hänen sieraimestaan törröttävä paperipalko lisäsi hänen luontaista vetovoimaansa huomattavasti.

”Ei mitään, yrittipähän joku pitää vain sinustakin huolta. Lukitse se ovi nyt. Etkä lähde tuossa tilassa vaeltelemaan ympäri rakennusta”, Hjassan vannotti.

”Ellet sitten saman tien suvaitse vaellella ulos saakka ja mieluiten kalliolta mereen”, B14 murahti matalasti. Joukko marssi ulos Idanin huoneesta. Oven sulkeuduttua kuului lukon loksahdus, vaimea ”elämä on vittujen elämä” -pohdinta ja kumahdus, joka indikoi sitä, että Idan oli lyyhistynyt lattialle viettääkseen loppuyönsä niillä sijoillaan.

”No ehkäpä voimme nyt olla rauhassa, kun erinäiset neropatit eivät ole viritelleet tölkkejä ympäriinsä”, B14 sanaili. ”Olisiko pitänyt jättää hänet murhaajan armoille? Olisiko se ollut parempi ratkaisu?” vihlovan viittauksen itseensä ottanut Napoleon kivahti takaisin. ”Taidat tietää vastauksen, kun osaat muotoilla kysymyksenkin”, B14 vastasi. ”Mutta haluaisin kiinnittää kaltaisesi ansoittajaintellektuellin huomion erääseen seikkaan: kuka on seurueemme ainoa jäsen, jonka ei tarvitse pelätä murhaajaa?” B14 vastasi omaan kysymykseensä: ”Murhaaja itse. Hän on ainoa, jonka ei tarvitse kantaa mitään huolta päihtymisestään tai alentuneesta toimintakyvystään yleensäkään.”

”Hetkinen”, Hjassan pukahti väliin. ”Väitätkö, että Idan on tämän kaiken takana?”

”En väitä, ajattelinpahan vain ääneen”, artikuloi B14 korostetun selvästi.

”Ehkäpä minun ei sitten pitäisi ajatella ketään muuta kuin itseäni”, Napoleon marttyyroi kitkerästi raahaten sananvaihdon takaisin B14:n aiempaan moitteeseen. ”Niin, niin minun pitäisi tehdä. Olla juuri niin kuin itseäni huvittaa ja vähät välittää kenestäkään muusta tai yhteisestä turvallisuudesta, aivan kuten –”

Vielä yksi ovi pelmahti auki ja Sankaritar hyppelehti käytävälle psykedeelisessä pyjamassa. ”Miksi kukaan ei kertonut, että tölkkidiskon buffetin jonossa on tappelu?” hän torui.

”Mennäänkö takaisin nukkumaan vai vietetäänkö loppuyö tässä kahden tissiposken egonmittauskisassa?” Tyräel kivahti väsyneesti. Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan lampsi huoneeseensa ja läjäytti oven kiinni.

”Tyräelillä oli tuossa eräänlainen pointti, implisiittinen pointti”, Pullamössö veisteli. ”Jos huomenna pitäisi saada pullopostiprojekti tehokkaasti vesille, olisi varmaan parempi itse kunkin vetäytyä huoneeseensa. Siellä voi sitten halutessaan rauhassa suunnitella jatkoa kiistasanailulle muita häiritsemättä.”

Joukko hajaantui melko ripeästi omiin makuukamareihinsa. Sankaritar jäi käytävälle yksin. ”Kukaan ei ikinä kerro mulle mitään. Mutta siksi mä keksin omat salaisuudet, vai mitä, Bashar? Kuuletko minua, oi Assad dasdas?”

”Jumalauta nyt turpa umpeen!” vastasi Tyräel Bashar al-Assadin puolesta. Sankaritar luikki huoneeseensa, ja jykevä kartano vajosi takaisin yölliseen vaiteliaisuuteen.

***

Päivä valkeni pilvisenä, eikä aamiaisella vallitsevaa tunnelmaa leimannut yleinen riehakkuus. Yöunet olivat monella jääneet sekä määrällisesti että laadullisesti kehnoiksi. Pöydän äärellä istui, lojui ja retkotti takkuinen ja apea hikipedistijoukko. Useimpien silmänaluset olivat tummien varjojen vallassa. Vain Sankaritar näytti nukkuneen hyvin ja oli yhtä tasaisen härönpirtsakka kuin muutenkin. ”Ananasakäämä, vientiylijäämä”, loruili hän kimeästi haarukoidessaan ananasrengasta kitaansa. Idan lepuutti päätään pöydällä. Hänen silmänsä punoittivat ja hänen sekainen tukkansa kiilsi rasvasta. ”Ole hiljaa”, hän kuiskasi käheästi Sankarittaren suuntaan korviaan pidellen. B14 nyrpisteli Idanin vieressä nenäänsä. Punasilmäisen retkottajan vaatteista levisi äitelä viinanlemu koko keittiöön.

Hjassan kilautti lasiaan, mikä oli täysin tarpeetonta, sillä juuri minkäänlaista hälyä keittiössä ei vallinnut, ellei sellaiseksi lasketa Sankarittaren vaimeaksi hyräilyksi vaihtunutta hölynpölyriimittelyä. Idan piteli päätään pusertaen silmänsä ryppyisiksi viiruiksi. Kilahdukset oletettavasti kumisivat hänen tahmaisen päänsä muodostamassa kaikukopassa kuin keskikokoisen länsieurooppalaisen katedraalin kellosarja. ”Tämän ravitsevan aamiaisen jälkeen”, Hjassan muotoili painuksissa olevalla äänellään, ”siirrymme saliin kirjoittamaan hätäviestejä ja pullottamaan niitä. Mitä enemmän saamme niitä aikaiseksi, sitä suuremmat ovat mahdollisuudet, että joku löytää niitä ja ottaa ne todesta.” Luoma sohaisi ärsyyntyneesti kärpästä, joka teki laskua hänen lautaselleen säilykehedelmien jäljiltä jääneeseen sokerivesilammikkoon. Koordinaatio ei kuitenkaan ollut aivan täydessä terässä, ja Luoman käsi tuli sohaisseeksi Idanille nyrpistelyyn keskittyneen B14:n korvaa. ”Älä käy käsiksi, senkin indoktrinoitu uuhi!” B14 äyskäisi. ”Siinäpä vasta odottamaton repliikki”, Pullamössö huomautti. Luoma vakuutti, että hän oli yrittänyt vain hätistää kärpästä, mutta B14 vain yltyi tästä. ”Olisit jättänyt hyönteisen rauhaan, vähemmän harmia se olisi saanut aikaan kuin tuollainen holtittomasti hosuva tekopyhä emonihilisti!” hän pauhasi. ”Vietävän myöhäisromantikko!” hän vielä sylkäisi päätteeksi.

”Jos pitää kärpäsestä saada härkänen, niin voimme aina luottaa–” Napoleon aloitti, muttei ehtinyt loppuun, kun B14 jo laukaisi. ”Sinä tölkinpyörittelijä voit pitää nautaeläimet aivan omana tietonasi ja olla sekaantumatta muiden entomologisiin erimielisyyksiin.” ”Olen huomannut, että välillemme on päässyt kehittymään tiettyä kitkaa”, yritti Hjassan sovitella.

”Kitkaa tosiaan syntyy, kun läiskitään muita kesken aamiaisen”, B14 myönsi.

Kärpänen oli tällä välin pörrännyt Idanista leviävään viinahuurupilveen ja hengittänyt alkoholilla saastunutta ilmaa kitiinirankansa läpi. Sen lento kävi takeroksi, se alkoi tehdä täysin tarpeettomia silmukoita ja päätyi pörisemään Idanin pään ympärillä. ”Hiljaa”, Idan vaikeroi huitoen humaltunutta hyönteistä loitommalle. Kärpänen kuitenkin pysyi itsepintaisesti hänen välittömässä tuntumassaan suristen vihlovasti. Idan ponnahti pystyyn, harppasi vaivoin tasapainonsa säilyttäen keittiön nurkassa seisovan vanhan puu-uunin luo ja räpelsi käsiinsä seinällä koukuissa roikkuvan vanhan leipälapion. Hän läimäytti leipälapion pöydälle alueelle, jolla arvioi kärpäsen liikehtivän. Imelää sokerilientä räiskähti kaikkien lähistöllä istuvien, ts. kaikkien, päälle. Vain kärpänen selvisi läimäyksestä ja kaartoi huojuvasti pöydän toiseen laitaan, missä Pullamössö nitisti pöhnäisen pörisijän nopealla liikkeellä ja talouspaperinpalalla.

”Tämän otuksen pelastaminen oli niin tärkeää, että kaikkia on pidettävä yötä myöten hereillä purkkiansojen avulla”, B14 sihautti pyyhkien vasempaan silmäänsä sinkoutunutta hedelmälientä.

”Sinulla on silloin vahvempi omatunto kuin minulla”, Napoleon pamautti välittömästi. ”Minun omatuntoni ei kestäisi kovin hyvin tilannetta, jossa oma toimettomuuteni on johtanut elämän menettämiseen. Mutta toisaalta omanarvontuntoni kyllä kestää pienen säilykenesteessä tahriintumisen.”

Tyräel oli tämän kärjekkään sananvaihdon aikana ponnistanut ylös tuoliltaan ja kalauttanut leipälapion Idanin vapisevista käsistä huoneen nurkkaan. Pullamössö ja Sankaritar tarjoutuivat tiskaamaan astiat, ja muut painostivat sillä välin Idanin suihkuun, ajoivat partansa ja etsivät matkatavaroidensa joukosta kirjoitusvälineet. Parinkymmenen minuutin kuluttua ryhmä istui salissa Hjassanin ohjeistaessa avunpyyntöviestien kirjoittamisessa. ”Käyttäkää vedenpitävää mustetta”, tämä neuvoi. ”No shit Sherlock”, B14 sihisi valtaamastaan suunnattomasta nahkaisesta nojatuolista.

Luoma istui kustavilaistyylisessä nojatuolissa ranskalaisen ikkunan ääressä. Hän piteli revittyä paperiarkkia polvensa varassa, mutta kun kirjoittaminen ei siten juuri luonnistanut, hän kurkotti ikkunan vieressä erillään muista seisovaan pyökkiseen kirjahyllyyn ja kaappasi sieltä paksun niteen kirjoitusalustakseen. Samassa hänen takaansa kiemurteli kirpeä narahdus, ja ranskalainen ikkuna riuhtaistiin auki. Luoma pudotti kirjan ja kynänsä punaruskealle persialaismaton jäljitelmälle ja älähti kuuluvasti. Oviaukossa seisoi Pullamössö huvittuneen oloisena. ”Ei ollut tarkoitus pilata inspiraatiota”, hän pahoitteli askeltaessaan terassilta sisään viileän ja kostean ilman saattelemana. ”Piipahdin terassilla katsastamassa sään. Tänään on peilityyntä, joten vaikka saisimmekin viestejä pullotettua, eivät ne välttämättä pääse merellä kovin kauas.”

”Saaristossa alkaa merituuli puhaltaa usein vasta iltapäivällä”, valisti Viimeinen johtaja Luoman möyriessä lattialla kynäänsä etsien.

Yhdeksän vaitonaista hikipedistiä vietti noin kolme varttia saaden aikaiseksi kymmenittäin mahdollisimman selvästi kirjoitettuja avunpyyntöjä ulkomaailmalle. Ne asetettiin suurelle tammipöydälle käärimistä ja pulloon sulkemista varten. Pienelle kahvipöydälle oli koottu kellarista satakunta tyhjää lasipulloa, jotka odottelivat täyttämistä.

”Mikä viesti tämä on olevinaan?” vaati Napoleon saada tietää. Hän heristi kourassaan ryppyistä paperinpalaa, johon oli sutaistu sotkuisella käsialalla muutamia sanoja. ”Ollaan vittumaisella saarella. Tulkaa apuun äkkiä”, Napoleon luki viestin ääneen. Kaikki kääntyivät välittömästi tuijottamaan Idania. ”No missä vika?” hieman jo virkistynyt Idan kysyi puolustelevaan sävyyn. ”Tuossa sanotaan, mistä on kyse, vai eikö muka?”

”Miten oletat, että kukaan löytäisi tuon perusteella meitä auttamaan?” Luoma rääkäisi turhautuneesti. ”Eihän siinä mainita edes saaren nimeä tai ajankohtaa!”

”Ovatko nämä muut kunnollisia?” Napoleon tuumi haravoiden paperikasaa. ”Runomuotoon useilla erivärisillä tussikynillä kirjoitetut viestit ovat kai Sankarittaren käsialaa”, hän arvioi nostaen katsettaan kysyvästi. Sankaritar myönsi arvelun oikeaksi: ”Jos viestin saaja saa elähdyttävän hyvän mielen jo viestistä, hän rientää meitä auttamaan lailla tuulen ja salamin ja pepperonin!”

Nopeassa tutkimuksessa selvisi, että yksikään Idanin viesteistä ei ollut kelvollinen lähetettäväksi. Muutamiin oli kirjoiteltu haistatuksia ja piirretty kirkkoveneitä. Lähetysajankohtaa, saaren nimeä tai sijaintia, hädässä olevien lukumäärää tai muitakaan detaljeja ei ollut päätynyt yhteenkään Idanin kynäilemään avunpyyntöön. ”Sinun pitää kirjoittaa nämä uudelleen”, Hjassan vaati tuimasti.

”En varmana! Noissakin oli jo hirveä raataminen!” Idan protestoi. Tyräel harppoi nimikkonurkastaan esiin talviunilta herätetyn suurpedon sulokkuudella ja tirvaisi Idania olkapäähän. ”Sinä mamoileva pikku tissiposki kirjoitat kunnolla niin kuin kaikki muutkin!” Tyräel ärjyi. ”Sinun pitää kirjoittaa viestit uudelleen ja kunnolla aivan periaatteen vuoksi, ja sinä voisit joskus kokeilla, pystytkö muodostamaan virkettä, jossa ei esiinny sanaa tissiposki”, Napoleon saarnasi vuoroin molemmille.

”Te alatte toden teolla koettelemaan hermojani!” B14 kakaisi kasvot punoittaen ja paikallaan liikkumattomana hypähdellen. ”Alatte koetella”, Napoleon oikaisi pedanttimaisesti. B14 räpäytti silmiään, paiskasi kynänsä lattiaan, huomasi, ettei hänellä ollut ollutkaan kädessään kynää, sieppasi sellaisen pöydänkulmalta ja paiskasi sen lattiaan.

”Minä en aio enää viipyä hetkeäkään teidän kanssanne! Minä lähden!” hän messusi äkisti hiljentyneen joukon keskipisteessä.

”Ajattelitko kauaskin lähteä?” Pullamössö tiedusteli raukeasti. ”Jos pääsi asia unhoittumaan, niin muistutan, että olemme eristyksissä pienellä saarella.”

B14 ravasi mitään virkkamatta ja kumeiden tömistysten saattelemana yläkertaan, paiskoi muutamaan kertaan huoneensa ovea, tallusti vintille, viipyi siellä hetken, vyöryi runsaiden kantamusten kera alakertaan, pistäytyi keittiössä ja marssi lopulta äimistyksestä jähmettyneiden toveriensa ääreen saliin. Hänellä oli selässään reppunsa, joka pullotti pinkeänä tavarasta. Hän oli pinonnut olalleen useita kasaan kieriteltyjä vilttejä, pressuja ja hirventaljan, jotka oli haravoinut käsiinsä vintiltä. Toisessa kädessään hänellä oli termoskannu ja toisessa suuri ja raskas kuparinen kauha, joka oli siihen asti roikkunut leipälapion tapaan koriste-esineenä keittiön seinällä. ”Minä lähden”, toisti hän ilmoituksensa nyt hiljaisen uhmakkaasti. Hän oli vielä hieman hengästynyt tempauksensa jäljiltä.

”Minne? Mitä järkeä tässä on?” Hjassan tiedusteli epäuskoisesti.

”Lähden kallionotkoon”, selvensi B14 viittilöiden kauhalla kohti saaren alempia osia. ”Pystytän sinne kotamaisen teltan. Minulla on makuupussi ja vilttejä sekä taljoja mukanani. Voin aivan hyvin asua siellä, kun kerran täällä ei asioita hoideta alkuunkaan oikein.”

”Emmekö me nyt voisi keskustella tästä?” Luoma naurahti.

”Tästä on aivan turha keskustella tuollaisten epäjohdonmukaisten tihulaisten kanssa”, B14 räjähti seurueen kasvoille. ”Minä olen päättänyt asian. Teidän touhujenne sietäminen vaatii niin paljon energiaa, että on helpompaa yksinkertaisesti lähteä lätkimään.”

”Mutta miten sinä aiot syödä?” kysyi Luoma huvittuneisuuden ja äimistyksen välillä tasapainotellen. ”Ongitko, pyydätkö lokkeja?”

”Voin kyllä syödä täällä, kunhan minun ei tarvitse viettää kanssanne yhtään enempää aikaa.”

”Miksi meidän pitäisi antaa tämän tissiposken syödä meidän ruokaamme?” pauhasi Tyräel. ”Jos ei seura kelpaa, niin menköön, mutta älköön odottako ylöspitoa meiltä!”

”Emme me nyt voi häntä näännyttääkään”, Napoleon protestoi.

”Ei tuo kuvatus mihinkään näänny”, Tyräel puhahti. ”Se on alta aikayksikön anelemassa pääsyä takaisin, kun tulee pimeä ja äitiä ikävä”, hän arveli sangen painokkaasti.

B14 kääntyi kannoillaan ja käveli leuka pystyssä päin ovenkarmia. Hän kirosi hiljaa, korjasi liikerataansa ja oli juuri poistumassa salista, kun Viimeinen johtaja varoitti häntä: ”Mutta yksin pienessä kodassa olet hyvin helppo kohde murhaajalle.”

B14 pysähtyi ja katsoi alentuvasti vilteistä, ryijyistä ja muista peitteistä vapaan olkansa yli. ”Saapahan hänkin sitten edes vähän liikuntaa. Sitä paitsi jokainen, joka yrittää nitistää minut, saa kauhasta.” Varmemmaksi vakuudeksi hän heilautti kuparikauhaa kertaalleen ennen kuin marssi salista aulaan. Muutaman sekunnin kuluttua ulko-ovi läimäistiin kiinni tarpeettoman voimakkaasti. ”Väki sen kun vähenee tässä talossa”, Hjassan huokaisi.

***

Saaren punertavat ja sileät kalliot levittäytyivät peilityveneen mereen kaikkialla joukon alapuolella. Näkymä muistutti hopealautaselle aseteltua vadelmahyytelöä. Kaikki olivat nousseet kattotasanteelle virallisesti tarkastelemaan, olisiko näkyvissä laivoja tai mitään muuta kiintoisaa. Tosiasiallisesti kaikki olivat paikalla nähdäkseen juuri jotakin tiettyä kiintoisaa – nimittäin B14:n kodanrakennuksen. He olivat saaneet jo seurata, kuinka B14 raastoi pienestä metsiköstä risuisia rankoja, raivasi kallionnotkelman välisen ohuen ruohokerroksen peittämän kaistaleen kivistä, heinästä ja roskista ja alkoi hahmotella paikalle kodan kehikkoa kokoamistaan rangoista. Tukemalla risukepit kivillä hän sai aikaiseksi tukikepistön, jonka päälle levitti ensin muutaman viltin ja sitten vihreän pressun. Hirventaljan hän varasi ilmeisesti lattiaksi. Majasta ei tullut varsinaisesti kaunista, ja myös sen käytännöllisyyttä oli aihetta epäillä.

Laivoja ei näkynyt. Vain muutama tiira kaarteli tyynen poukaman yllä. ”Katsokaapa tuonne”, Viimeinen johtaja osoitti lännen suuntaan. Sieltä työntyi rintamantäydeltä tummia, valuvia pilviä. ”Tuosta kodasta ei pian puutu mitään, mitä tässä kartanossa on”, Pullamössö virkkoi seurueen laskeutuessa sisätiloihin. ”Epämukava makuualusta, juokseva vesi ja kyseenalainen seura.”






<<< edellinen luku seuraava luku >>>