Günter Grass

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Stop hand.png Günter Grass on julistettu idiootiksi, sillä hän ei ole osallistunut julkiseen elämään,
kuten vapaan kansalaisen velvollisuuksiin kuuluu.
Günter Grass liittämässä gdanskilaista kotikatuaan takaisin Suur-Saksan valtakuntaan.
Wiki-deathstar.png
Tosikoille ja heille, joita aihe lähemmin kiinnostaa, on Wikipediassa artikkeli Günter Grass.


Günter Wilhelm Adolf GraSS (16. lokakuuta 192713. huhtikuuta 2015) oli tekopyhä saksalainen moralisti ja sormenheristelijä, joka traagisesti kuvitteli ihmisten ottavan hänet vakavasti. Piipulla ja viiksillä itsensä brändännyt kirjailija takoi vuosikymmenet vanhaa peltirumpuaan syyllistäen saksalaisia siitä, etteivät nämä muka ole käsitelleet rehellisesti natsimenneisyyttään – ja paljasti sitten rohkeasti niinkin varhain kuin vuonna 2006 kuuluneensa Waffen-SS-joukkoihin. Länsi-Saksan tekijänoikeuspalkattuna yleisenä omatunto-Wotanina vietettyjen vuosien aikana tämän mainitseminen ei ollut tullut mieleen, mutta onneksi Grass oli yleisen syyttäjän ominaisuudessa antanut itselleen anteeksi.

Elämä ja tuotanto[muokkaa]

Grass syntyi Danzigin vapaakaupungissa (joka liitettiin Saksaan toisen maailmansodan alussa 1939) vihanneskauppiaan perheeseen. Hän piti kodin katolista keskiluokkaisuutta ahdistavana, ja halusi paeta sitä johonkin tervehenkisempään ympäristöön, kuten natsien sotakoneistoon. Grass anoi 15-vuotiaana pääsyä Kriegsmarineen, mutta sen sijaan hänet otettiin Waffen-SS:n panssaridivisioonaan. Hän haavoittui Hitlerin syntymäpäivänä 1945 ja jäi amerikkalaisten vangiksi. Kun sodan lopulla Danzig liitettiin Puolaan, karkotettiin kaikki saksalaiset tiehensä, jolloin Grassista tuli pakolainen, identiteetti, joka on hyväksi kaikelle moralistiselle besserwisseröinnille.

Sodan jälkeen Grass meni töihin kaivokseen haudatakseen SS-menneisyytensä mahdollisimman syvälle. Tämän jälkeen hän päätti ryhtyä taiteilijaksi. Esikoisromaani Peltirumpu julkaistiin 1959. Se kertoo maagisen realismin keinoin sekopäästä, joka kertoo epäluotettavia tarinoita menneisyydestään onnistuen jotenkin esittämään kaikki muut tekopyhinä paskiaisina. Kirjaa pidettiin menneisyydenhallintakirjallisuuden merkkitapauksena, ja Grassia voikin pitää valikoivan muistinsa vuoksi todellisena menneisyydenhallintaguruna. Romaanin ansiosta Grassista tuli yksi saksan kulttuurielämän kaikkien alojen ylipapeista, joka asettui SPD:n kanslerintuolin alapuolelle tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Peltirumpua seurasivat Danzig-trilogian muut osat, Kissa ja hiiri ja Koiranvuodet, joista jälkimmäinen on kitkerä tuomio siitä, miten helposti monet natsiliikkeessä vaikuttaneet hyväksyttiin takaisin saksalaiseen yhteiskuntaan, ja siitä, miten vähän ihmisten menneisyydestä kyseltiin. Esimerkiksi nyt vaikka se, että oli ihan helppoa kätkeä SS-menneisyytensä.

1980-luvulla Grass "löysi" rauhanliikkeen ja matkusti Intiaan, mistä kostui yhden hyvin myyvän päivä- ja tuhertelukirjan tuotot. Vuosina 1989–90 hän vastusti Saksojen yhdistymistä sillä perusteella, että yhdistyneestä Saksasta tulisi väistämättä militaristinen kvasinatsivaltio, joka kävisi valloitussotia ympäri maailman. Näin ei ole kumma kyllä kuitenkaan käynyt; ihan kuin Grass olisi joku hiukan tyhmä ihmisten aliarvoija joka ei tiedä mistä puhuu, tai jotain sellaista. Grass saavutti tekopyhyyden korkeimman huipun vuonna 1985 raivoamalla Helmut Kohlin ja Ronald Reaganin visiitistä hautausmaalle, joka pitää mullissaan myös SS-sotilaiden luita. Tämä anteeksiantamaton teko legitimoi Grassin mielestä SS-sotilaiden natsi-ideologiaa, eikä selitykseksi kelvannut, että monet ko. kalmistoon haudatuista SS-miehistä olivat sodan loppuvaiheessa palvelukseen kutsuttuja nuorukaisia, joilla oli perin vähän vaihtoehtoja; tämä kelpasi selitykseksi vasta, kun Grass rohkeni tuoda oman SS-menneisyytensä julki urheat 20 vuotta myöhemmin.

1990- ja 2000-lukujen kuluessa Grass alkoi kärsiä yhä pahemmasta vitutuksesta, kun Saksan politiikkaan alkoi tunkea väkeä, jota ei voinut enää hiillostaa henkilökohtaisilla natsiajan kauhukuvilla. Hän oli julkaissut niin vähän ja käyttäytynyt niin omahyväisesti, että Ruotsin akatemia totesi aiheelliseksi voidella hänet kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1999. Tämän jälkeen Grass on 2000-luvulla julkaissut niin huonoa maailmanpoliittista runoutta, että se lähestyy jo Harold Pinterin poliittisen lyriikan syövereitä.

Vuonna 2006, vain 60 vuotta venkoiltuaan ja asiaa pimitettyään, sai Grass kerätyksi rohkeuden mainita SS-palveluksestaan. Hänelle myönnettiin tästä hyvästä Euroopan unionin Suuri siviilirohkeuspalkinto (150 e). Pian tämän jälkeen Grass lopetti kirjoittamisen ja vietti aikansa pilaamalla Berliinin ilmaa alituiseen käryttävällä piipullaan. Hän kuoli Lyypekissä 13.4.2015 tukehduttuaan kampelaan. Ei ole tiedossa, minne hänet voidaan haudata, sillä SS-miesten ruumiit saastuttavat hautausmaan kuin hautausmaan käyttökelvottomaksi.

Katso myös[muokkaa]