Faust
Hikipedia
Faust on kirjallisuuden merkkiteoksia, eli niitä kirjoja, joista kaikki ovat kuulleet mutta joita juuri kukaan ei ole lukenut. Faustin luoja Johann Wolfgang von Goethe työsti kaksiosaista suurteostaan 60 vuotta, ja saman verran kuluu sen lukemiseen. Jos siis olet yli 30-vuotias, ei sinun enää kannata pohtia sen lainaamista[1], ostamista tai varastamista, sillä saatat hyvinkin kuolla ehtimättä lukea loppuratkaisua. Goethelle oli käydä samoin, sillä teos valmistui hänen viimeisenä elinvuotenaan. Jos siis olet jo liian iäkäs tai sinulla on muita suunnitelmia elämäsi suhteen, kannattaa tyytyä lyhyeen tiivistelmään.
Goethe tuli, omituista kyllä, Faustia kirjoittaessaan ajatelleeksi lukijan mukavuutta ja jakoi teoksen kahteen osaan. Ensimmäinen osa on mammuttimainen ja laahaava kuvaus Faustin sielullisista muutoksista. Toinen osa on kuvaus kaikesta muusta.
Faust on hyveellinen oppinut, jonka sielusta Mefistofeles, kaverien kesken Mefisto, lyö vetoa Jumalan kanssa:[2] jos Faust on johdateltavissa pahan poluille, Jumala sitoutuu maksamaan satasen ja seitsemänkymmentä sielua. Faust on juuri viimeistelemässä yhdeksättäsadatta tutkielmaansa kasviopin perusteista (hahmossa on siis tiettyä omaelämäkerrallisuutta), tuntee työnsä turhaksi (aiheesta) ja pohtii itsemurhan mahdollisuutta. Koska hän ei kuitenkaan ole onnettoman rakkauden uhri, tyhmä tai nimeltään Werther, hän luopuu ajatuksesta ja lähteekin kävelylle. Häntä seuraa kotiin pieni villakoira. Nälkäinen Faust aikoo grillata eläimen ja käyttää sen karvat tyynynsä täytteeksi, kun koira muuttuukin paholaiseksi. Runnottuaan tiensä lyijynraskaiden sivujen läpi tähän asti lukija on valmis uskomaan mitä tahansa eikä edes hätkähdä tästä käänteestä. Paholainen viekoittelee Faustin tekemään kanssaan sopimuksen, jota vielä viattoman 1800-luvun alkuvuosina voitiin pitää pirullisena, mutta joka kalpenee oman kotivakuutuksesi ehtojen rinnalla. Mefisto lupaa Faustille tietoa, menestystä ja kauniita naisia (joiden kanssa tällä kopissaan nysväävällä protonörtillä ei tietenkään tähän saakka ole ollut mitään mahdollisuuksia) vastineeksi tämän sielusta. Faust huomaa nokkelana miehenä, että tarjous on edullisempi kuin mitä parhainkaan luottokorttifirma voi tarjota ja allekirjoittaa sopimuksen omalla verellään. Pieni präntti sanoo kuitenkin seuraavaa:
”Mikäli asiakas on palveluntarjoajan hänelle tuottaman ilon, tyydytyksen, aineellisen hyvän, verottoman pääomatulon tai muun hyödykkeen johdosta niin tyytyväinen, että toivoisi tuolloin vallitsevana olevan olotilansa jatkuvan ikuisesti, seuraa totaalinen takaisinperintä ja äkkikuolema sopimusehtojen mukaisesti.”
Kun sopimus on solmittu, Faust huomaa ihastuneensa Margareteen, kaverien kesken Gretcheniin, viattomaan, kirkassilmäiseen naapurintyttöön. Mefisto avittaa Faustia tämän viettely-yrityksissä ja lopulta Gretchen huomaa olevansa raskaana – aikana, jolloin e-pillereistä ei tiedetty mitään. Goethen sekavasta tekstistä päätellen Gretchenin äiti ja veli saavat lisäksi surmansa. Tämä perin ikävä, joskin draamallisesti loistelias tilanne ei ole omiaan herättämään Gretchenin äidinvaistoja, ja hän hukuttaa esikoisensa ja päätyy vankilaan murhasta. Aina avulias ja ritarillinen Faust päättää aiheuttaa tyttöparalle vielä lisää harmia yrittämällä vapauttaa tämän yhdessä Mefiston kanssa. Joistakin draamallisista syistä tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, ja Faust pakenee vankilasta tyhjin käsin. Koska tällainen lopetus olisi melko järjetön, Goethe on käyttänyt koko luovan neroutensa ja keksinyt jyrisevän, taivaasta kaikuvan äänen, joka kertoo Gretchenin pelastuneen. Kun lukija tämän jälkeen läjäyttää kirjan kannet kiinni ja huokaisee helpotuksesta, ajaa pian saapuva tietoisuus siitä, että tämä oli vasta teoksen ensimmäinen osa hänet epätoivon partaalle.
Faustin toinen osa ei odotetusti jatku siitä, mihin ensimmäinen loppui, vaan sen tarkoituksena on antaa Goethelle mahdollisuus briljeerata klassillisella sivistyksellään. Faust herää äkkiä keijukaisten keskellä, seikkailee hieman ja tukehtuu lopulta kaikkien alluusioiden ja intertekstuaalisten hienouksien alle.
Mikäli elämäänsä ei halua käyttää näinkin johdonmukaisen teoksen lukemiseen, on tarinasta onneksi saatavilla lyhennettyjä audiaalisia ja audiovisuaalisia versioita. Tarina on sävelletty oopperaksi useampaan kertaan, sen ovat tehneet ainakin Hector Berlioz ja Charles Gounod. Valitettavasti molemmat teokset edustavat 1800-luvun grand opéraa, joten elämäsi saattaa olla liian lyhyt myös niihin tutustumiseen. Liszt on supistanut teoksen sinfoniaksi, joka sekin tosin mahtuu vain juuri ja juuri yhdelle CD-levylle. Tämän johdosta sitä pidetäänkin pinnallisena ja heppoisena roskana.
