Etelänavan valloitus 1911

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suositeltu1.png

Star.svg
Tämä artikkeli on jostain käsittämättömästä syystä suositeltu sivu.
Piri Reisin kartta, johon Leonardo da Vincin laskelmat perustuivat.

Etelänavan valloitus oli ollut monen arkeologin haave jo 1800-luvun aikana, mutta teknisen tietotaidon ja varustelun puutteen takia riskiä vaativaa matkaa varten ei uskallettu ottaa. 1900-luvun alussa aika kuitenkin alkoi olemaan kypsä Antarktikselle matkaamista varten, jolloin Britannia julisti aikovansa valloittaa Etelänavan ensimmäisenä. Tästä alkoi Britannian ja Norjan epätoivoinen kilpajuoksu Etelänavalle, jonka lopulta pitkän taivalluksen jälkeen voitti kuitenkin sattumalta kuuluisa arkeologi Indiana Jones Yhdysvalloista.

Napatutkimusten alku[muokkaa]

Italialainen tieteilijä-keksijä Leonardo da Vinci ja turkkilainen kartografi Piri Reis olivat yhdessä haaveilleet tutkimusmatkasta jo 1400-luvun lopulla ja tehneet monia kattavia piiroksia ja laskelmia Antarktikselle (silloin tunnettu nimellä Terra Australis, tuntematon eteläinen maa) matkaa varten, perustuen Aristoteleen houreisiin, Leonardon kaukoputkikokeiluihin, sekä Piri Reisin vuonna 1513 kehittämään karttaan. Vaikka Leonardo da Vinci olikin onnistunut kehittämään toimivan aikakoneen, hän ei halunnut käyttää sitä oikotienä napa-alueiden valloitukseen. Myöskään 1500-luvun alun Bagdadin-paristoihin perustuva akkutekniikka ei olisi kestänyt Antarktiksen hyytäviä oloja, joten Leonardo da Vinci ja Piri Reis päättivät turvautua hydraulisilla pumpuilla toimiviin potkukelkkoihin. Napavaellusretki jäi kuitenkin vain miesten omien napojen tutkimisen asteelle; Piri Reis sai komennuksen Turkin laivastoon taistelemaan ja juopunut Leonardo da Vinci menehtyi traagisesti kesken synnintunnustuksen vuonna 1519, joten Etelänapa jäi odottamaan valloittajaansa vielä lähes kolmeksisadaksi vuodeksi.

Roald Amundsenin varhaiset tutkimusretket suuntautuivat Tanskan Roskildeen.

Napatutkimusten uusi aika[muokkaa]

Brittiläinen kapteeni Robert F. Scott oli 1900-luvun alussa hankkinut oikeudet Leonardo da Vincin tekemiin tutkimuksiin ja mittauksiin matkasta Antarktikselle ja Etelänavalle, mutta ei kyennyt tulkitsemaan niitä dokumenteissa käytetyn niinsanotun "da Vinci-koodauksen" takia. Toki tähän aikaan maailmankartta tunnettiin jo erittäin paljon paremmin kuin 1500-luvulla, mutta silti Scott pohjusti tulevan matkansa perustuen Piri Reisin karttaan, josta oli maksanut suuria summia. Scott oli myös aivan varma, että tutkimattomalta mantereelta löytyisi paljon aarteita ja rikkauksia jonkun tuntemattoman korkeakulttuurin jäljiltä.

Norjalainen viikinki Roald Amundsen pohjusti tulevan tutkimusmatkansa uusimpien karttojen pohjalle. Amundsenilla oli myös paljon kokemusta muista tutkimusmatkoista; hän oli löytänyt paikan jolla Atlantis sijaitsi, Luoteisväylän, Ahvenanmaan, Vinlandin ja Grönlantiin hukkaamansa retkipullon. Amundsen oli oppinut myös Grönlannissa viettämällään ajalla paljon hyödyllisiä taitoja eskimoilta; mitä tehdä kun kieli jäätyy metallitolppaan kiinni? Kuinka pukeutua lämpimästi, jos aikoo kävellä lähikrouvista kotiin? Miten selittää vaimolle, kun saapuu samaisesta krouvista kotiin? Muunmuassa nämä taidot pohjustivat Amundsenin retkikunnalle paljon paremman lähtökohdan tulevalle naparetkelle kuin Brittiläisen Imperiumin ja Scottin retkikunnalle.

Indiana Jones ja Etelänapa[muokkaa]

Kuuluisan arkeologin Indiana Jonesin (Henry Walton "Indiana" Jones Jr.) isä, Henry Jones Sr. oli myös tutkimusmatkailija ja arkeologi, mutta hänestä koskaan ei tullut yhtä kuuluisaa kuin pojastaan, Indianasta, tuli. Indianan ollessa pieni poika, Henry Jones kumppaneineen tutki Egyptissä paljon kuuluisia Gizan pyramideja ja Kuninkaiden laaksoa etsiessään Faarao Sneferun kadonneita alkoholivarastoja, löytämättä kuitenkaan silloin mitään merkittävää. Gizan pyramideja olivat muutkin tutkineet jo paljon aikaisemminkin, joten kyllästyttyään koluamaan samoja kiviä Egyptissä Henry Jones päätti keskittyä tutkimaan vanhaa myyttiä, joka kertoi kadonneesta inkojen kultaisesta kaupungista Brasiliassa. Joulukuun alussa vuonna 1911, Henry Jones kumppaneineen oli jo vähällä löytää kaupungin, mutta hänen apurinsa Walter Donovan päätti kaapata johdon itselleen. Hän ei tohtinut kuitenkaan surmata Henry Jonesia joukkioineen, joten hän päätti lennättää Henryn ja Indiana Jonesin "pois jaloista", Antarktikselle joka oli riittävän kaukana. Leppoisana miehenä itseään pitänyt Walter Donovan päätti olla kuitenkin hempeä ja antaa Joneseille hyvät ja lämpimät varusteet heille mukaan viettääkseen loppuelämänsä keskellä Antarktista. Loppujenlopuksi Donovan ei kuitenkaan löytänyt inkojen kultaista kaupunkia, sen löysi skotlantilainen liikemies Roope Ankka muutama vuosikymmen myöhemmin. Walter Donovanin pojanpojasta, Jasonista tuli kuitenkin melko tunnettu poplaulaja 1980-luvun lopulla.


Scottin ja Amundsenin retkikuntien kilpajuoksu[muokkaa]

Scottin matkan alku[muokkaa]

Scott oli päättänyt käyttää apunaan Afrikassa luotettaviksi toteamiaan norsuja vetojuhtina ja myös sen aikaiseen moderniin teknologiaan perustuvia autoja, T-Fordeja. Lumimyrskyt vaivasivat kuitenkin Scottin miehistöä alusta alkaen. Retkikunnan tarkoitus oli käyttää ensin autoja matkan alussa, mutta tämä epäonnistui täysin veden jäätyessä hetkessä moottorin sisään -40 asteen pakkasessa. Scott ei tästä lannistunut vaan luotti norsujen voimakkuuteen ja vetokykyyn. Norsut kuitenkin olivat liian painavia jäätikölle ja osa norsuista upposi jään läpi jo aivan alkumetrillä. Jo retken toisena vaelluspäivänä, pakkasen laskiessa -50 asteeseen, viimeinenkin norsu menehtyi kylmyyteen ja miehet joutuivat teurastamaan norsut, ottaen lihat mukaansa ja näin ollen vetämään itse rekiään Etelänavalle asti. Scott luotti vaatteissa keinokuituihin, jotka päästivät veden ja tuulen läpi ja miehet myös sairastuivat keripukkiin ja kuolemaan C-vitamiinin puutteesta, eikä ruokavarastojakaan juuri löytynyt.

Amundsenin matkan alku[muokkaa]

Amundsenin matka alkoi toiselta puolelta Antarktista, huomattavasti lähempää Etelänapaa, kuin Scottin retkikunnalla. Myös paikan valinta vaikutti sääolosuhteisiin huomattavasti ja Amundsen miehineen pääsi taivaltamaan hyvässä ja kirkkaassa säässä. Amundsen oli ystävystynyt aikaisemmin eskimoiden kanssa ja saanut kokemusta koiravaljakoiden käsittelystä, joten hän valitsi koiravaljakot vetämään rekiä ja tämä oli retken kannalta myös onnistunut valinta. Amundsen luotti vaatetuksessa viikinkien hyväksi todettuihin luonnonmateriaaleihin, esimerkiksi hylkeennahkavaatteisiin ja miehet pysyivät näin kuivina ja lämpiminä. Amundsenin retkikunta myös joi matkalla paljon vodkaa, joka auttoi miesten mielialaan ja jälkeenpäin Amundsen kuivaili naparetkeä miesten hurvitteluretkeksi, jolla ei akat olleet häiritsemässä.

Robert F. Scottin kuva naparetken alkupuolelta.

Sillävälin Etelänavalla[muokkaa]

Suunnistus- ja erätaitojensa ansiosta Henry Jones Sr. osasi pingviinien käyttäytymisestä päätellä sijaintinsa, käsittäen olevansa melko lähellä maantieteellistä etelänapaa, joten hän ja hänen silloin 12-vuotias poikansa, Indiana, lähtivät taivaltamaan lyhyttä matkaa sinne. Syynä tähän oli se, että Etelänapaa ei oltu vielä silloin valloitettu ja näin ainakin hänen päiväkirjansa muistiinpanoineen ja heidän maallinen jäämistönsä löytyisi Etelänavalta, kun sinne joskus jokin retkikunta saapuu. Henry Jones Sr. ei ollut tietoinen, että heidän lisäkseen siellä oli myös kaksi muuta retkikuntaa tavoittelemassa Etelänavan valloitusta.
Roald Amundsenin ottama kuva paikallisesta eläimistöstä.

13. joulukuuta 1911 Jonesit olivat pystyttäneet telttansa Etelänavalle ja valmistautuivat viettämään viimeiset päivänsä siellä juurikaan ilman syötävää. Tietäen olevansa ensimmäinen ihminen poikansa kanssa Etelänavalla, Henry Jones Sr. kirjotti muistiinpanoihinsa, että hänen poikansa Indianan tulee saada kunnia valloituksesta. Tästä alkoi sittemmin merkittävän Indiana Jonesin merkittävä tutkimusmatkailijan ja merkittävän arkeologin ura, johon myös nykyajan merkittävä tutkimusmatkailija Bear Grylls on perustanut omat merkittävät matkansa.


Päämäärä: 14. joulukuuta 1911[muokkaa]

Viisihenkinen viikinkiretkikunta Roald Amundsenin johdolla saavuttivat päämääränsä päivällä ja hämmästys oli melkoinen, kun miehet näkivät teltan keskellä Etelänapaa. Toisistaan kiirineen maineen perusteella Henry Jones Sr. ja Roald Amundsen tervehtivät toisiaan ystävällisesti ja iloisesti yllättyneenä, varsinkin tavatessaan näin epätodennäköisessä paikassa, koska olihan Etelänavalle yritetty päästä jo vuosia sitten. Amundsen ei kuitenkaan ollut pettynyt käsittäessään Etelänavan olleen jo valloitettu, olihan nyt syytä juhlaan ja vodkaakin oli vielä reilusti jäljellä. Miehet juhlivat, söivät ja joivat kolme päivää Etelänavalla, ennenkuin lähtivät matkaan takaisin Henry ja Indiana Jones mukanaan. Matka sujuikin kovasta krapulasta ja norjan puhumisesta huolimatta joutuisasti ja retkikunta oli pienissä sievissä perillä tukikohdassaan 25. tammikuuta 1912.

Scottin retkikunnan uho ja tuho[muokkaa]

Scottin retkikunta oli varautunut valloittamaan Etelänavan ja saavuttikin sen vasta 18. tammikuuta 1912, jolloin norjalaisten ja Jonesien lähdöstä oli kulunut jo kuukausi. Etelänavalla liehuneet Yhdysvaltojen ja Norjan liput saivat Scottin hymyn hyytymään ja osan Scottin retkikuntalaisista tekemään itsemurhan paikan päällä. Tältä ajalta onkin jäänyt lentäväksi lauseeksi Scottin päiväkirjaansa kirjoittama yksi ainoa lause: "Screw you guys, I'm going home!". Valitettavasti myös Scottin ja jäljelle jääneen retkikunnan paluumatka oli yhtä tuskaa. Miehet koittivat pyydystää pingviinejä ravinnoksi, siinä kuitenkaan onnistumatta ja lumensyöntikin jäädytti huulet ja nielun. Myös Amundsenin jättämä viesti Etelänavalle, jossa luki "U mad?" mukaillun kasvokuvan kanssa, suututti miehiä kovin. Scott ja miehet laittoivat jäitä hattuun ja yrittivät kuitenkin epätoivoisesti selvitä. Miehet alkoivat silti kärsiä mielenhäiriöistä ja lopulta tilanne johti klassiseen "Mexican standoffiin" jossa kukaan ei enää voinut selvitä hengissä matkasta. Viimeisenä miehenä Scott lyyhistyi Amundsenin ruoka- ja alkoholivaraston sisäänkäynnin eteen Bowersin ampuessa häntä kuolettavasti selkään ja kuollen myös itsekin kauheasti korahtaen.

Valloituksen jälkeen[muokkaa]

Katkerasta tappiosta nöyrtynyt Iso-Britannia joutui tunnustamaan Yhdysvaltojen ylivertaisuuden jälleen kerran ja kiitteli myös norjalaisia onnistumisesta retkellä. Scottin retkikunnasta ei ollut minkäänlaista jälkeäkään, ennenkuin suomalainen etsintäpartio löysi Rossin jääkentällä sijainneen Amundsenin alkoholivaraston ja muutamaa iloisissa tunnelmissa vietettyä päivää myöhemmin, Robert F. Scottin jäätyneen ruumiin. Suomalainen etsintäpartio saunoi ja ui avannossa vielä viikon ajan paikan päällä ja alkoholivaraston ehdyttyä ryhtyi paluumatkalle ja tiedotti Scottin retkikunnan kohtalosta muulle maailmalle.

Amundsen teki vielä merkittäviä tutkimusmatkoja vielä hukkaamiensa alkoholivarastojen parissa katoamiseensa asti ja Indiana Jonesista kasvoi eräs maailman merkittävimmistä arkeologeista ja tutkimusmatkailjoista. Nykyisin Etelänavalla sijaitsee Yhdysvaltojen sotilastukikohta.

Katso myös[muokkaa]