Epäpuhtaan järjen kritiikki
Epäpuhtaan järjen kritiikki (Kritik der unreinen Vernunft) on Immanuel Kantin 649-sivuinen teos, filosofian historian huomattavin kokoelma valituksia ja huonoja tekosyitä sille, miksi kirjasta tuli niin huono. Kant esittelee teoksessa ensi kertaa sitten antiikin selitykset oli hirveä kiire, ja pakko heittää vain jotain kasaan ja jumalauta täältä löydä parkkipaikkaa mistään. Jälkimmäistä oli ennen Kantia käyttänyt vain Lucretius runoelmassaan Maailmankaikkeudesta.
Teos ilmentää Kantin vahvaa vuorovaikutusta hindulaisten, teosofisten ja katalonialaista äärinationalismia lähestyneen okkultismin oppisuuntien kanssa. Tätä kuvaa varsinkin hänen joka sivulla toistamansa väittämä siitä, miten hän haluaisi tappaa kaikki maailman lokit, kerätä ne pinoon, sytyttää liekkeihin ja heittäytyä itse rovion päälle.
Aivan viimeisellä sivulla (s. 649) Kant paljastaa, että murhaaja oli kapteeni Grosvernor. Lisäksi Kant nimeää Tanskan roistovaltioksi ja päättää teoksensa vuotamalla kuiviin peukaloonsa saamansa paperiviillon johdosta. Hume piti ratkaisua vähemmän onnistuneena ja ilmaisi kantansa tanssiperformanssissa, joka välillisesti johti kauko-ohjattavan penisilliinin keksimiseen.
Kuoltuaan kolmannen kerran Kant halusi uudistaa suurteoksensa perinpohjaisesti. Hän avasi inspiraation tynnyrin ja sieltä ryysti innoituksen simaa, kunnes marssi kissoineen Samarkandiin, missä käynnisti vilkkaan osuustoiminnan.
Kaiken kaikkiaan on sanottava, että Kantin suurteos tulee puhuttelemaan ihmiskuntaa niin kauan kuin se osaa saksaa. Se on sanottava yhä uudelleen ja uudelleen, ajasta aikaan, niin että sen kuulevat myös korvattomat ja hengettömät, vuosisatain poimukukkulain sumuisessa valkeudessa vaeltavat. Sillä jos sitä ei sanota, on se vaiettava.
