Eero Huovinen

Kohteesta Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Eero Huovinen (s. 1944) on Helsingin hiippakunnan emerituspiispa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori, joka on erikoistunut sanomaan kliseitä ja ilmeisiä latteuksia mahdollisimman sovinnaisilla tavoilla. Tästä hyvästä häntä on jo vuosikymmenet suitsutettu Suurena Ajattelijana ja Suomen johtavana kristillisenä intellektuellina. Jälkimmäinen arvostelma saattaa jopa olla pätevä, kun muistetaan, että Suomessa Tapio Puolimatka käy kristillisestä intellektuellista. Filosofiksikin joskus mainittu Huovinen on ratkaissut erään filosofeja vuosituhansia askarruttaneista probleemeista: jos piispa pieraisee mökillä, syntyykö siitä kirja sopivasti valmistujaissesonkiin mennessä?

Huovinen on self-help-kirjojaan kustantaneen WSOY:n mukaan "kansakunnan ahdistuksen, kaipauksen ja toivon tulkki".[1] Tämä tarkoittaa, että hän laskeutuu korppikotkamaisesti rahvaan keskuuteen aina jonkin suuren kansallisen tragedian ruumiiden jäähtyessä ja sanoo jotain tuoretta ja omaperäistä, kuten että ihminen on luonnonvoimien edessä pieni ja voimaton. Tätä valtavaa oivallusta, johon Huovinen kykenee harvinaislaatuisella älykkyydellään päätymään yhä uudelleen ja uudelleen, hehkutetaan sitten tiedotusvälineissä ja keskusteluohjelmissa, ja seuraavana vuonna Huovinen julkaisee aiheesta kirjan. Teos sisältää samat ajatukset kuin ne kaikki edellisetkin, se valitaan Vuoden kristilliseksi kirjaksi ja sanomalehtien kriitikot luonnehtivat sitä "viisaaksi" sekä "pohdiskelevaksi, kyseleväksikin". Sykli toistuu aina uuden suuronnettomuuden koittaessa. Mikäli suuronnettomuuksia ei tapahdu, naputtelee Huovinen joulumarkkinoille 200 liuskaa löysää analyysiä jostain sopivan keskinkertaisesta virrestä, joka on pelkän toiston vuoksi ehdollistunut osaksi jonkin kuihtuvan sukupolven autonomista hermostoa.

Valtapiireihin verkostoitujana Huovinen on tasavallan kirkollisessa säädyssä omaa luokkaansa. Hän on sikariportaan sielunhoitaja,[2] joka asemoi itsensä luontevasti toimeenpanevan maallisen vallan huipun läheisyyteen. Lutheriin syvästi perehtyneenä Huovinen tietää, että kirkon paikka on ruhtinaan ahterin tuntumassa. Paavalikin kirjoittaa, että esivalta ei turhaan ansioritarikuntien nimitysoikeutta kanna.[3]

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä Huovista halutaan yleensä pitää sovittelevana, eikä häntä mielellään lueta kirkon liberaaleihin tai konservatiiveihin: mitään ei tule tehdä, tolkun piispa siis. Näin siitäkin huolimatta, että hän on ilmiselvästi konservatiivi, joka ei uskalla tätä sanoa, koska ei tällöin voisi asettua kaikkien ristiriitojen yläpuolelle niiden neutraaliksi analyytikoksi – ja sillähän vasta haitallisia vaikutuksia kirjojen myyntiin ja kerran vuodessa kirkossa käyvien tottumusluterilaisten syytämään suitsutukseen olisi. Huovisella ei esimerkiksi ole varsinaisesti mielipidettä siitä, pitäisikö naisten oikeastaan voida toimia pappina, mutta hän veti rajan siihen, kun maskuliinisen homososiaalista pappeutta korostava Luther-säätiö kehtasi evätä ehtoollisen häneltä itseltään.

Samansukupuolisten avioliittoihin Huovisen kanta on ollut puhuttelevan ja ymmärtävän maltillinen: mieluummin ei siunata ketään kuin suostutaan siunaamaan homoja.[4]

Huovinen tunnetaan myös siitä, että hänellä on nyrkki, jolla voi lyödä ja satuttaa ihmisiä.

Katso myös[muokkaa]

Ulkoiset linkit[muokkaa]

Suuria ajatuksia tabloidikolumnistilta. Ilta-Sanomat 4.11.2017. Archive.is.

Viitteet[muokkaa]

  1. WSOY: Kirjailijat: Eero Huovinen.
  2. Jaakko Heinimäki: Eero Huovinen piti kouriintuntuvan hautajaispuheen: 5. Eero Huovinen on Suomen paavi. Kirkko ja kaupunki 26.5.2017.
  3. Room. 13:4.
  4. Piispa Huovinen: Kirkon ehkä luovuttava vihkimisistä. Yle 27.7.2010.