Britannian historia

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Star.svg
Tämä artikkeli on kouluesimerkki siitä, miltä hyvä sivu voi näyttää. Älä käytä luovuuttasi, tee vain tasan niin kuin tämänkin artikkelin kirjoittaja on tehnyt.
Royalarmsuk.jpg

(Iso-)Britannialla on takanaan suurenmoinen suurvaltaimperiumi, käsissään marginaalinen asema Euroopan laitamilla ja edessään taantuminen apaattiseksi rykelmäksi rumia tiilirakennuksia. Britit, eritoten englantilaiset[1], ovat muiden omituisuuksiensa ohella olleet innokkaita imperialisteja – jopa niin innokkaita, että ovat tunkeneet oman historiansakin walesilaisille, skoteille ja huomattavissa määrin myös irlantilaisille.[2] Suuresta osasta Brittein saarten asukkaista tuli brittejä; termi jouduttiin keksimään, kun englantilaisuus ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Brittiläisyys eli jäykän ylähuulen ja anakronististen instituutioiden ylläpitämä, väljähtyneen eksentrinen ja salaironinen valtiopatriotismi, oli niin mainio keksintö, että sitä haluttiin evankelisoida ympäri maanpiirin siinä toivossa, että jonain päivänä planeetta olisi täynnä pisamaisia, tweediin pukeutuvia teenkuluttajia, jotka kommunikoisivat lähinnä sanojen I, say, rather, chilly ja today avulla.[3] Tämä uhkakuva on luojan kiitos väistynyt, mutta toteuttamisyrityksen takia Britannian historia on lähes syrjäyttänyt paikalliset alkuperäislajit Brittein saarten lisäksi esimerkiksi Australiassa ja Kanadassa.

Koska vain hullut ja walesilaiset lukevat esim. Walesin historiaa, tämä artikkeli on yhteenveto siitä, kuinka eräällä Belgian rannikon tuntumassa olevalla saarella kehittyi kolme kuningaskuntaa, jotka räyhäsivät keskenään aikansa, ryhtyivät briteiksi ja lähtivät sotkemaan koko muun maailman asiat.[4]

Varhainen asutushistoria[muokkaa]

Jos britit jättää toimettomiksi virikkeettömään ympäristöön, he alkavat ennen pitkää rakentaa kivikehiä ja muodostaa luokkajärjestelmää.

Britannian historiassa erottuu selvästi kaksi suuntausta. Varhaisissa vaiheissa ulkopuoliset yrittävät tunkeutua Britanniaan. Myöhäisemmissä vaiheissa he yrittävät päästä pois sieltä. Britannian ja Euroopan mantereen erottava kanaali on kapeimmillaan Doverin salmessa 35 km leveä. Sekä britit että mannereurooppalaiset ovat yhtä mieltä siitä, että se on aivan liian vähän. Asiat voisivat silti olla paljon huonomminkin: jääkauden aikana Britannian yhdisti Eurooppaan maakannas, jota pitkin ensimmäiset ihmiset oletettavasti harhautuivat Brittein saarille.

Ei ole tiedossa, keitä Britannian ensimmäiset asukkaat olivat, mutta valistuneiden arvausten mukaan he olivat viluissaan ja melko pettyneitä. Heistä tiedetään lähinnä se, että he rakensivat n. 4000 vuotta sitten Stonehenge-nimisen kivikehän Etelä-Englantiin toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Stonehenge on varhaisin esimerkki brittiläisyyden keskeisimmästä piirteestä: nähdään suuri vaiva jonkin ulkopuolisille täysin järjettömänä näyttäytyvän asian takia.

Alkuperäiset kivenpyörittelijät jäivät jalkoihin, kun 800-l. eaa. alkaen keltit alkoivat tuntea vetoa Britanniaan – ei siis ole näiden taipumusten valossa ihme, että he ovatkin lähes kadonneet Euroopan kansojen kartalta. Keltit olivat juuri ehtineet asettua taloksi aina Irlantia myöten, kun Euroopan isännöitsijä saapui perimään vuokraa.

Roomalaisaika[muokkaa]

Roomalaiset saapuivat Britanniaan 55 eaa. Julius Caesarin sota Galliassa oli venähtänyt pitkäksi. Kun senaatti kyseli syitä Caesarin valloitussotien kustannusten kasvuun, Caesar selitti, että ihan varmana Britannian keltit auttoivat galleja – ja pyysi sitten uuden määrärahan Britannian-ekskursiota varten.[5]

Caesar aikoi valloittaa Britanniankin, kun oli kerran matkalle vaivautunut, mutta Thamesille edettyään hän katsoi, ettei saari ollut vaivan arvoinen. Keltit luottivat siihen, että roomalaiset olivat tulleet järkiinsä, mutta vuonna 43 jaa. Claudius keksi orgioiden jatkoilla valloittaa Britannian. Tällä kertaa roomalaiset jäivätkin yli 300 vuodeksi. He työnsivät muutosvastarintaisimmat keltit asumakelvottomille seuduille pitäen hallussaan nykyisen Englannin aluetta, joka ei ole kokonaisuutena täysin ihmiselämälle vihamielinen. Britit ovat aina olleet haluttomia omaksumaan mannermaisia keksintöjä, kuten järkeä, mutta roomalaiset onnistuivat juurruttamaan provinssiin tiettyjä käytäntöjä, joita ei sen koommin ole kyetty maasta kitkemään maailman mennessä eteenpäin. Roomalaisten ansiota ovat mm. brittien mitat ja valuuttajärjestelmä, jotka saattoivat olla järkeviä 2000 vuoden takaisessa maailmassa. Roomalaiset rakensivat Britanniaan myös tieverkoston. Rooman valtakunnassa vallitsi vasemmanpuoleinen liikenne, joten tuolloin britit ajoivat päähänpinttymälleen uskollisina oikeaa laitaa.

Pitääkseen Celtic-joukkueen huligaanit poissa Lazion kentiltä Hadrianus rakensi[6] vallin Caledonian rajalle. Antoninus Pius rakensi[7] myöhemmin vielä toisen vallin sinisiksi itsensä maalaavien cheerleaderien torjumiseksi.

Verenhimoisten barbaarilaumojen riehuessa mantereella kansainvaellusten aikana jopa Britannia näytti ajoittain houkuttelevalta asuinpaikalta. Germaaniset anglit, saksit ja juutit[8] Pohjois-Saksasta ja Jyllannin niemimaalta tarttuivat heti tilaisuuteen, kun roomalaiset jättivät Britannian vuonna 410 ja pystyttivät Doverin kallioille imperiumi priorisoi toimintojaan -tiedotteen.

Keskiaika[muokkaa]

Anglit, saksit, juutit... muita halukkaita?[muokkaa]

Anglosaksinen elintasopakolaisjoukko vyöryi Britanniaan. Heillä oli kirveitä, keihäitä ja miekkoja, kun taas kelteillä oli lähinnä harppuja. Edes kelttien kyseenalainen soittotaito ei viivyttänyt tunkeilijoita pitkään, ja keltit työnnettiin lopullisesti onnettoman saaren koleimpiin, liejuisimpiin ja ikävimpiin kolkkiin (so. Skotlanti, Wales, Cornwall).

Anglosaksisen valloituksen vanavedessä mantereelta saapui munkki Augustinus ja käännytti saaren väen kristinuskoon. Tämä oli viimeinen kerta, kun britit omaksuivat mannermaisia ajatuksia.

Vuonna 793 viikingit vierailivat Lindisfarnen luostarissa ja huomasivat opastetulla kiertokäynnillä puutteita pohjakerroksen lahjatavarakaupan vartioinnissa. He ryöstivät sen saaden saaliiksi lukuisia mehiläisvahakynttilöitä, kirjanmerkkejä ja postikortteja. Viikinkien vierailut rannikkoluostareissa yleistyivät ja munkit harvenivat. Vähitellen viikingit alkoivat myös asettua asumaan Pohjois-Englantiin (mieluummin vaikka Yorkshire kuin Lofootit). Englannin seitsemästä anglosaksisesta ja hassunnimisestä kuningaskunnasta vain Wessex kykseni vastustamaan viikinkejä. Lopulta Wessexin kuningas Alfred Suuri luovutti suosiolla Pohjois-Englannin[9] tanskalaisille ja keskittyi lukemisen opetteluun. Hän kokosi hoviinsa oppineita, jotka käänsivät latinalaisia loruja ja possureseptejä (ja Raamatun) anglosaksiksi. Tällä oli kohtalokkaat seuraukset – yksi niistä on nykyenglanti.

Skandinaavit kääntyivät vuoden 1000 tienoilla kristityiksi, jolloin Jumalalla ei ollut enää erityisintressiä puolustaa kristittyä Wessexiä. Hänen pysytellessään puolueettomana Tanskan Knut Suuri onnistui saamaan koko Englannin alaisuuteensa. Varsinaiset tanskalaiset eivät kuitenkaan pitäneet Englantia otteessaan kauan, vaan menettivät pian sen ranskalaistuneille tanskalaisille, normanneille.

Vilhelm Valloittaa[muokkaa]

Bayeux'n seinävaate esittää normannivalloitusta. Kuvassa Vilhelm Valloittaja (vas.) päihittää Haroldin johtamat englantilaiset. Teksti on vanha anglosaksinen manaus.

Vilhelm, Normandian herttua, otti 1000-luvun loppupuoliskolla taiteilijanimekseen Vilhelm Valloittaja ja esiintyi tällä nimellä lukuisilla lavoilla Bretagnesta Burgundiin. Todistaakseen ansaitsevansa nimensä Vilhelm päätti valloittaa jotakin, jota kukaan ei olisi yksin valloittanut aiemmin – tai ainakaan tosi, tosi pitkään aikaan. Normandian välittömässä läheisyydessä ehdot täytti ikävä kyllä vain Britannia. Vastentahtoisesti Vilhelm lähti normanneineen matkaan. Koitos päättyi juuri niin kuin oli pelätty: englantilaisten kuningas Harold Godwininpoika kaatui Hastingsin taistelussa 1066 ja Vilhelmille jäi käteen kostea ja kolea Englanti. Vilhelm jätti vasallinsa brittiläiseen tihkusateeseen ja palasi jatkamaan pitoja (ja sotimaan) mannermaalle. Normannivasallit pitivät sitä halpamaisena temppuna, mutta jämähdettyään englantiin päättivät tehdä oloistaan siedettäviä ja rakensivat itselleen linnat sekä alistivat anglosaksit maaorjikseen. Keltit ilkkuivat vahingoniloisesti rajan takaa Walesista.

Vilhelm valloitti englantilaisten sydämet laadituttamalla vuonna 1086 luettelon kaikista lannanhajuisista alamaisistaan voidakseen viedä näiden rahat. Luettelolle annettiin leikkisä nimi Domesday Book.

Magna Carta[muokkaa]

Juhana yritti allekirjoittaa Magna Cartan väärällä nimellä siinä toivossa, että asiakirja ei tuolloin olisi sitova.

Normannivalloituksen jälkeen tilanne säilyi melko mielenkiinnottomana 1100-luvun lopulle asti. Ranskassa alueita hallinnut Plantagenet- eli Anjou-suku sai jalansijan Englannissa. Tapana oli, että perhe taisteli keskenään valtaistuimesta ja vähiten teräaseen iskuja saanut selvisi kuninkaaksi. Kun kuningas Rikhard Leijonamieli(puoli) 1190 lähti riehumaan Pyhälle maalle, prinssi Juhana kaappasi vallan ja ahmi kaikki pikkuleivät linnan keittiöstä, vaikka häntä oli erikseen kielletty. Kun Rikhard vastoin odotuksia vuonna 1194 palasi ehjänä, vain muutamia haavoja ja sukupuolitauteja rikkaampana, hän antoi Juhana-nassikalle anteeksi. Teostaan Juhana sai kuitenkin pilkkanimen Juhana Mauton. Palautettuaan järjestyksen Rikhard lähti vaihteeksi uuteen sotaan, missä onnistui heittämään henkensä. Kun Juhanasta tuli ihan oikeasti kuningas, hän nosti veroja ja alkoi vainota Sherwoodin metsän sukkahousupellejä. Lopulta kaikki saivat tästä suuren luokan kusipäästä tarpeekseen, ja vuonna 1215 Juhanan oli hyväksyttävä allekirjoituksellaan Magna Carta eli suuri vapauskirja, jolla hän luovutti vallan niille, joille se kuuluu – rikkaalle ylhäisaatelille eli n. kolmelle prosentille väestöstä. Tämä toimenpide teki parlamentista keskeisen vallankäyttäjän ja Englannista demokratian.

"Ranska on minun!" "Minunpas!"[muokkaa]

Pääartikkeli: satavuotinen sota

Englannin Edvard III sai päähänsä julistaa olevansa Ranskankin kuningas. Ranskanmaalla oli Filip VI kuitenkin elänyt jo pitkään siinä käsityksessä, että hän oli Ranskan kuningas. Seurannut sota venähti kestäen alun 117 vuotta. Edvardin päähänpistoon on etsitty syitä jo pitkään. Nykyisen käsityksen mukaan vuosi 1337 sekoitti Edvardin pään niin pahoin, että tämä luuli olevansa sekä h4x0r että 50v3r31gn 0f fr4nc3.[10] Ranskalaiset hävisivät taistelut ja voittivat sodan toistaen saman toisessa maailmansodassa. Sotiminen ei ole aivan halpaa, ja Englannissa kuninkaat joutuivat keksimään uusia veroja rahoittaakseen riehumisensa Ranskassa. Niinpä parlamentin oli kokoonnuttava yhä useammin hyväksymään uusia veroja, mikä vahvisti sen asemaa. Tämä ei tavallisesti ollut kuninkaan tarkoitus (tavallisesti se oli saada rahaa ja äkkiä).

Ruusut sodassa[muokkaa]

Englannin ulkomaiset selkkaukset keskeytti vuonna 1455 alkanut 30-vuotinen ruusujen sota, jossa Plantagenet-suvun spinoffit Lancasterit ja Yorkit taistelivat kuninkaallisen puutarhan herruudesta. Sekavien vaiheiden jälkeen sota huipentui veriseen taisteluun Bosworthin kasvihuoneella 1485. Rikhard III tarjosi turhaan valtakuntaa oksasaksista, kun Richmondin jaarli Henrik Tudor kitki tämän kyttyräisen rikkaruohon ja huomasi samassa muuttuneensa ensimmäiseksi Tudor-kuninkaaksi Henrik VII:ksi.

Uusi aika[muokkaa]

Katariina Aragonialainen valitti erityisesti siitä, että Henrik jätti vaatteet lattialle lojumaan. Aikakauden muodin takia kukin vaatekasa painoi useita kiloja nauloja.

Uskonpuhdistus[muokkaa]

Henrik VIII:n avioliittokriisi sai britit eristäytymään yhä selvemmin mannermaasta, tällä kertaa uskontokysymyksessä. Henrik ei päässyt nalkuttavan akkansa kanssa yksimielisyyteen kotitöiden jaosta.[11] Hän haki avioeroa, mutta paavi ei Jeesuksen kiireapulaisen ominaisuudessa sallinut sitä. Henrik perusti siis Englannin kirkon avioeroaan ja toista avioliittoaan varten vuonna 1534. Hän nimitti itsensä anglikaanien paaviksi ja käsitteli avioerohakemuksensa ennätysajassa. Englannista tuli samalla protestanttinen, vaikka vain vähän aiemmin Henrik oli julistanut Martti Lutherin pamfletit paskapuheeksi ja saanut paavilta arvonimen uskon puolustaja, jota Englannin monarkit yhä sangen epäherrasmiesmäisesti käyttävät.

Henrik VIII ei saanut genetiikasta yhtä pitävää otetta kuin kirkosta, ja kuudesta liitosta syntyi yksi ainoa miespuolinen jälkeläinen. Edvard VI ei onnistunut keikkumaan hengissä kuin muutaman vuoden. Hänen kuollessaan 1553 valtaistuimelle nousi vajaan kahden viikon ajaksi paikalle sattumalta osunut Jane Grey. Kun laillinen kruununperijä Maria I ehti paikalle vaatien selitystä, kaikki osoittivat Lady Greytä, jolta irtosi pää. Maria I nai Espanjan kuninkaan ja ilmoitti tekevänsä Englannista taas katolisen. Kansa ei pysynyt käänteiden perässä, ja muutamia satoja poltettiin roviolla, kun nämä eivät enää tienneet, mitä katekismusta pitäisi lukea – hämmentyneiden uhrien joukossa oli myös Canterburyn arkkipiispa. Koska Englannissa sataa kerran vartissa, roviotapahtumat latistuivat toistuvasti, mikä laski Marian kansansuosiota. Lisäksi hän menetti Calais'n leuhkoille ranskalaisille. Maria I kuoli vihattuna ja vailla jälkeläisiä 1588. Hän käytti viimeiset vuotensa yrittäen keksiä uutta drinkkiä, mutta ei löytänyt viinaa, jonka kanssa tomaattimehu olisi maistunut hyvältä.

Like a Virgin[muokkaa]

Marian seuraaja, neitsytkuningatar[12] Elisabet I palautti taas protestanttisen Englannin kirkon – tällä kertaa lopullisesti. Toimenpide teki hänestä kirkon päänä naispaavin ja pakotti noudattamaan tiukkaa selibaattia. Elisabetin pitkän valtakauden (1588–1603) aikana englantilaiset lukivat ansiokseen sen, että Brittein saarille tyypillinen, järkyttävän kaamea sää pilasi espanjalaisten invaasiohankkeet, lähettivät Francis Draken ja Walter Raleigh'n seilaamaan maailman meret[13] ja aloittivat merentakaisen imperiumin rakentamisen Amerikassa. Elisabetilta itseltään kaikki em. meni ohi, sillä hän käytti mannermaisten kuninkaiden lääppimisyrityksiltä säästyneen ajan tuijottaen Shakespearen saippuasarjoja.[14]

Skotti-Jaakko ja pavunvarsi Ulsterissa[muokkaa]

Elisabet I oli niin neitsytkuningatar,[15] ettei saanut jälkeläisiä, jolloin hänen kuollessaan valtaistuimen peri Skotlannin Jaakko VI, josta tuli siis personaaliunionin (Union of Crowns) Jaakko I (yhteisnimeltään Jaakko VI & I), ensimmäinen Stuart-kuningas. Hänelle tuli heti vaivaa tuolloisen maailman rasittavimmasta ja kovaäänisimmästä ihmisryhmästä eli ääripuritaanisista inisijöistä. Nämä olivat fanaattisia protestantteja, jotka pelkäsivät, että jossain olisi joku, joka nauttisi elämästään. Saadakseen nämä maanvaivat pois jaloistaan Jaakko "lahjoitti" heille maata Ulsterissa (Ulster Plantation). Siellä tosin asui entuudestaan iiriläisiä katolilaisia, jotka olivat melkein yhtä ärsyttäviä kuin tulokkaat. Heille tuli pikku riitoja keskenään. Jaakon nerokas ratkaisu on pitänyt mielet virkeinä pitkään niin Irlannissa kuin Englannissakin.

Leuhkis I, sisällissota, tasavalta ja Leuhkis II[muokkaa]

Kaarle I laukaisi sisällissodan lopetettuaan vessassa murjottamisen. Tässä hän poistuu kuninkaallisesta ulkohuoneesta. Historioitsijat kiistelevät siitä, sulkeutuiko Kaarle sisään omasta tahdostaan vai eikö hän yksinkertaisesti osannut avata ovea. On mahdollista, että maalauksessa oikealla oleva tallimestari kuuli lopulta kuninkaan huudot ja kävi päästämässä tämän ulos. Kaarle I ei juuri koskaan laskeutunut hevosensa selästä, ei edes aterioidessaan tai vieraillessaan saniteettitiloissa.

Stuartien aikana sotkuinen vallanjako kuninkaan ja parlamentin välillä aiheutti sen, että voittoisa sodankäynti kävi epätodennäköiseksi. Jos parlamentin ääliöt yrittivät auttaa sotaponnistuksissa, voitto kävi mahdottomaksi.

Vuonna 1625 valtaan nousseen Kaarle I:n asemaa ei uhannut mikään muu kuin sota. Hänen tuli välttää kaikin keinoin sotimista. Niinpä hän 1637 haukkui skotteja punapehkoisiksi kitupiikeiksi, mistä loukkaantuneina nämä järjestivät kapinan. Kaarle alkoi valmistella hyökkäystä Skotlantiin ja suunnitteli ratsastavansa taisteluun valkoisella hevosella, mutta ratsun väristä tuli odotetusti riitaa parlamentin kanssa. Tällä välin skotit hyökkäsivät Englantiin. Lisäksi katolilaiset kapinoivat Ulsterissa ja Kaarle lukitsi itsensä vessaan.

Kuninkaan murjottaessa ulkohuoneessa parlamentin kivat, ääriprotestanttiset puritaanit tajusivat hetkensä tulleen. He halusivat kieltää joulun, pääsiäisen ja muut paavilliset juhlat. Lisäksi he halusivat kieltää mm. kaiken, kuten hymyilemisen ja aivastelun. Osa rasittavista puritaaneista oli onneksi[16] lähtenyt lopullisesti Atlantin taa, mutta itsepäisimmät ja tyhmimmät olivat jääneet Britanniaan. Kun puritaanihuligaanit rikkoivat parista kirkosta "paavilliset" lasimaalaukset, Kaarle sai epäherrasmiesmäisestä käytöksestä tarpeekseen ja tuli pois vessasta. Alkoi sisällissota.

Sisällissota[muokkaa]

Pääartikkeli: Englannin sisällissota

Sisällissota käytiin kahden vähämielisen ääriryhmän välillä. Ne olivat 1) itseään täynnä oleva monarkki ja hänen lahjotut, mutta lahjattomat tukijansa (kavaljeerit) ja 2) hihhuliparlamentti ja sen järjettömät tukijat (keropäät).[17] Lahjattomuus oli suurempi haitta kuin järjettömyys: parlamentti voitti. Se ei kuitenkaan tiennyt, mitä olisi voitollaan tehnyt, joten päätettiin järjestää uusi sisällissota. Kun sekään ei ratkaissut mitään, parlamentti syytti koko sotkusta kuningasta ja teloitti Kaarle I:n 1649.

Tasavalta[muokkaa]

Valtakunnasta tuli tasavalta. Monarkiasta, anglikaanisesta kirkosta, ylähuoneesta ja tuhansista irlantilaisista hankkiuduttiin eroon, ja puritaanit toteuttivat viimein fantasiansa kieltämällä kaiken potentiaalisesti kivan. Tasavaltaa johti lordiprotektori Oliver Cromwell. Kun hän kuoli, ei tiedetty, mitä tehdä. Maassa oli kokemusta vain monarkiasta – mitä tasavallassa tehdään, kun valtionpäämies kuolee? Parlamentti ratkaisi ongelman: tehdään hänen pojastaan uusi johtaja! Nuorempi Cromwell halusi kuitenkin keskittyä puutarhanhoitoon (hyvin englantilaista). Vähän nolona parlamentti lakkautti tasavallan 1660 ja kutsui Kaarle-vainaan pojan valtaistuimelle. Monet olisivat halunneet itse Kaarle I:n takaisin, sillä vailla päätä tämä käyttäytyi paljon sopuisammin.

Restauraatio[muokkaa]

Kaarle II:n aikaa kutsutaan restauraatioksi, sillä koko saari oli remontin tarpeessa. Kaarle II ei kuitenkaan ollut erityisen hyvä timpuri ja tapiseeraajana hän oli peräti kehno. Hän kulutti valtakautensa (1660–85) naisten hätyyttelyyn, mihin kuninkaan asema tarjoaa erinomaiset edellytykset. Ongelmia hänelle tuli, kuinkas muutenkaan, skottien ja presbyteerien (pitkälti sama asia) kanssa. Uusi parlamentti oli vielä ahdasmielisempi kuin tasavallan aikainen – nyt sillä vain valtaakin. Kansa kahakoi yhä teologisten detaljien takia, joten Kaarle jatkoi naisten jahtaamista. Hän ei saanut yhtään perillistä, joka ei olisi ollut äpärä,[18] joten kruunun peri Kaarlen veli Jaakko II (eli Jaakko VII & II).

Vallankumous? Mainiota![muokkaa]

Kuningas Vilhelm III / nenäkäs hollantilainen kruununanastaja taistelee Irlannissa paavillisia maanpettureita / oikeauskoisia patriootteja vastaan. Sinä päätät, mutta ainakin Pohjois-Irlannissa sinun kannattaa pitää päätöksesi omana tietonasi.

Jaakko II oli harras katolilainen, eikä siksi voinut oikeastaan olla Englannin, Skotlannin jne. kuningas. Hän yritti valistunutta jakomielisyyttä ja uskoi vapaa-aikanaan, että transsubstantiaatio on totta ja kuninkaan virkatoimia hoitaessaan, että se on humpuukia. Tämä sekoitti hänen mielensä niin, että hän meni antamaan julistuksia, joissa suositettiin tasavertaista asemaa kaikille uskonnoille. Parlamentti tietysti kuohahti moisesta röyhkeydestä. Kun Brittein saarilla riideltiin rukouskirjan pilkuista, mantereella tapahtui oikeasti jotakin. Alankomaiden valtionhoitaja, Kaarle II:n sisarenpoika Vilhelm Oranialainen oli ottanut elämäntehtäväkseen Ranskan Ludvig XIV:n elämän pilaamisen, mihin hän tarvitsi Englannin valtionkassaa. Vilhelm kirjoitti itselleen kutsukirjeen Englantiin, teeskenteli yllättynyttä saatuaan sen ja purjehti heti sotilainensa Lontooseen. Jaakko II piti tätä vallankaappauksena (mikä se olikin). Hän julisti, ettei koskaan luovuttaisi. Sitten hän pakeni Ranskaan, missä itki kohtaloaan tylsistyneelle aurinkokuninkaalle.

Samaan aikaan Vilhelm hyväksyi Lontoossa vapauskirjan, joka laajensi parlamentin valtaa. Tämän takia (ja siitä syystä, että siinä taattiin suurin piirtein kaikki muut oikeudet ja vapaudet paitsi uskonnonvapaus inhottaville katolilaisille) parlamentti suostui yllättäen kruunaamaan Vilhelmin kuninkaaksi. Vilhelm III ei viipynyt Englannissa pitkään, sillä hänelle tuli hinku jatkaa rakasta harrastustaan, ikuista sotaa Ranskaa vastaan. Skotlannissa ja Irlannissa kapinoitiin Jaakko II:n puolesta, ja Ludvig XIV tarttui tilaisuuteen päästä eroon surkeasta Stuartista lähettämällä tämän Irlantiin epäonnistunutta kapinaa lietsomaan. Sota jatkui yhdeksän vuotta, eikä tavan mukaan johtanut mihinkään. Vilhelmin vallankaappausta 1689 ja sitä seurannutta verenvuodatusta kutsutaan mainioksi vallankumoukseksi. Kyse on rutikuivasta brittihuumorista.

Unioni[muokkaa]

Vilhelm III kuoli 1702 kykenemättä voittamaan Ranskaa. Stuartien dynastia oli osoittautunut ongelmalliseksi, koska sen jäsenillä oli taipumusta hedelmättömyyteen, lievään kusipäisyyteen ja – mikä pahinta – katolilaisuuteen. Englanti olisi mielellään hakenut monarkikseen jonkun viriilin ja suht järkevän protestantin mantereelta, mutta skotit olivat kiintyneitä omiin Stuarteihinsa. Ja Skotlanti oli paha kyllä itsenäinen siinä missä Englantikin. Mikä vielä pahempaa, Skotlanti oli täysin persaukinen, ja Ranska voisi lahjoa ne ahneet punapäät ottamaan valtaistuimelle Jaakko-vainaan pojan. Skottien rauhoittamiseksi kruunu periytyi vielä kerran Stuartille; sen sai Anna, Jaakko-vainaan protestanttitytär. 1707 Englanti päätti lahjoa Skotlannin ennen Ranskaa ja lupasi skoteille hillittömän rahamäärän unionista, yhteisen valtion perustamisesta. Skotit miettivät kaksi sekuntia ja päättivät ottaa rahat. Ison-Britannian kuningaskunta syntyi 1. toukokuuta 1707. Tämän jälkeen Stuartit potkaistiin pois valtaistuimelta, jonne rekrytoitiin lehti-ilmoituksella Hannoverin vaaliruhtinas Georg (Yrjö I). Fanaattiset Stuart-fanit yrittivät kapinoida Skotlannissa, mutta skoteille tuttuun tapaan epäonnistuivat surkeasti.

Brittiläinen imperiumi[muokkaa]

Brittiläinen imperiumi onnistui välttämään syytökset imperialismista käyttämällä merkintöihinsä vaaleanpunaista, joka on väreistä vähiten imperialistinen.
Pääartikkeli: Brittiläinen imperiumi

Yrjöjen aika[muokkaa]

Yrjönaikainen Britannia (17141830) oli suurenmoinen valtakunta kehnojen vitsien kannalta.[19] Hannoverin dynastia erosi edellisistä siten, että sen jäsenet olivat kaikkien onneksi kiinnostuneempia peruukeista kuin uskonnosta ja parlamentaarisesta kädenväännöstä. Pulmia toikin vasta järjestyksessä kolmas Yrjö, joka oli hullu (liian näkyvällä tavalla). Ongelma ratkaistiin rakentamalla pyöreä ja pehmustettu valtaistuinsali.

Pohjois-Amerikan brittiläisissä siirtokunnissa asukkaiden teeaddiktio kehittyi niin pahaksi, että vieroitusoireet yltyivät vallankumoukselliseksi liikehdinnäksi. Tuloksena oli söpö Amerikan Yhdysvallat -niminen maatalousvaltio, joka parani teeriippuvuudestaan.

Takaiskuista huolimatta Britannia rakensi Yrjöjen aikana siirtomaaimperiuminsa päästäkseen käsiksi välttämättömiin hyödykkeisiin, kuten vaahterasiirappiin, kookosmaitoon ja tyhjään maa-alaan, jonne voi dumpata alaluokkaiset kiipijät, jotka eivät tyydy asemaansa. Britit tekivät valloituksia kahdella tavalla:

  1. tekemällä sopimuksen alkuperäisasukkaiden kanssa[20]
  2. Anastamalla siirtokuntia Ranskalta.

Britannia vastusti johdonmukaisesti Ranskaa Napoleonin sodissa ja onnistui pelastamaan vapautensa sekä, mikä tärkeintä, mottaamaan ärsyttäviä ranskiksia. Imperiumi tukeutui valtavaan laivastoonsa, joka oli tosiaan valtava, ihan oikeasti. Kanadan metsät parturoitiin viimeistä petäjää myöten sen takia. (Hyvä on, tämä on liioittelua.)

Keski- ja Pohjois-Englannissa alkoi 1700-luvulla teollinen vallankumous. Britit olivat innoissaan miiluista, höyrykäyttöisistä sateenvarjoista yms., sillä vihdoinkin löytyi jotain käyttöä maan suurille luonnonvaroille ([sade]vesi & kivihiili). Syntyi nokinen perusta ankeille työläiskaupunginkuvatuksille, joissa jalkapallojoukkueen kannatusryhmän jäsenyys on lukutaitoa yleisempää.

Parlamentarismi keksittiin Britanniassa 1700-luvun kuluessa. Samalla poliittinen valta keskittyi pääministerille ja tämän kabinetille. Kun hallitus ja parlamentti jakoivat saman vastuun kuin monarkki aiemmin, vastuuta tuli paljon vähemmän nuppia kohti.

Viktoriaaninen aika[muokkaa]

Viktoria oli innokas cosplayn harrastaja ja antoi ikävä kyllä leimansa koko aikakaudelle.
Pääartikkeli: viktoriaaninen aikakausi

Kuningatar Viktorian kauden (18371901) Britannia oli loisteliain imperiumi, mitä kioskikirjallisuus on nähnyt. Nyrpeän ja ylihäveliään kuningattaren hallitsema valtakunta kehitti maailmanhistorian kaameimmat tapetit ja astiastot. Samaan aikaan Benjamin Disraeli ja William Gladstone vuorottelivat pääministerinä kumoten toistensa uudistukset ja uudistusten kumoamiset muutaman vuoden välein. Britannialle ei ollut haastajaa: se pesi niin buurit, ryssät kuin Sansibarin sulttaanin. Mutta sitten Saksa meni yhdistymään, teollistumaan ja rakentamaan laivastoa sekä hapankaalipurkittamoja Afrikkaan. Tämä oli käytöstä, jonka kuvaamiseen on vain yksi sana: ungentlemanly.

Viktoriaanisen ajan yhteiskuntaoloista kiinnostuneille sopivat Charles Dickensin romaanit (emme suosittele).

Edvardiaaninen aika[muokkaa]

Kun Viktoria viimein kuoli, hänen seuraajiensa valtakausi kului kollektiiviseen, nostalgiseen viktoriaanisen ajan muistelumasturbointiin, jonka onneksi katkaisi siihenastisen historian tuhoisin suursota.

"Moderni" Britannia[muokkaa]

Maailmansotien aika[muokkaa]

Britannian sotienvälisen ajan Eurooppa-politiikka oli suunnaton menestys.
Pääartikkeli: ensimmäinen maailmansota
Pääartikkeli: toinen maailmansota

Britit selvisivät suursodasta 19141918 tapattamalla yhden sukupolven miehet ja pystyivät jopa säilyttämään imperiumin kulissit. Irlantilaiset järjestivät ohimennen kapinan 1916, ryhtyivät sissisotaan, julistautuivat Lontoon helpotukseksi itsenäisiksi ja juhlistivat vapauttaan sisällissodalla. Britannian politiikassa liberaalipuolueen triumfi johti heidän ihanteidensa yleiseen manifestaatioon yhteiskunnallisena välinpitämättömyytenä. Kun liberaalit laskivat liljan omalle haudalleen, Labour eli työväenpuolue omaksui konservatiivien tökkijän roolin. Puolueet tökkivät toisiaan niin innokkaasti, etteivät kiinnittäneet juuri huomiota Hitler-nimiseen kundiin ennen syyskuun ensimmäistä vuonna 1939. Tätä pidettiin mokana, ja Winston Churchill lausui kuolemattomat sanat "mitä minä sanoin", jolloin hänestä tehtiin pääministeri. Hän lainasi jenkeiltä ja neukuilta nyrkkiraudat, veti Aatua pataan, voitti sodan ja hävisi vaalit.

Sodanjälkeinen aika[muokkaa]

Imperiumin itsetuho[muokkaa]

Britannia lähti toiseen maailmansotaan pelastaakseen imperiuminsa ja arvovaltansa (ja Puolan). Pettymys oli suuri, kun vuonna 1945 paljastui, että oli onnistuttu pelastamaan vain vapaus. Ainoa lohtu säännöstelyn entisestään kurjistamassa Britanniassa, jonka arkkitehtuuria ei edes Luftwaffe onnistunut pelastamaan, oli että Ranskalle kävi vielä paljon huonommin (ja Puolalle). Brittiläinen imperiumi oli sodan jälkeen räjähtämässä käsiin. Britit päättivät, että sen olisi parasta antaa räjähtää jonkun muun käsiin, joten siirtomaille alettiin jaella itsenäisyyttä. Ensimmäiseksi ehätti vuoroaan pitkään ja kovaäänisesti odottanut Intia, missä harjoitettu väkivallaton vastarinta oli tehnyt suuren vaikutuksen koko maailmaan. Välittömästi itsenäistymistä (1947) roihahtanut massiivinen verenvuodatus teki sekin vahvan vaikutuksen, ja Lontoon knallipäät huokaisivat helpotuksesta.

Vuonna 1953 valtaistuimelle nousseen Elisabet II:n aikana Britannia ajoi ensin alas siirtomaidensa talvikunnossapidon ja luopui lopulta kokonaan vastuusta väkisin valtaamiensa seutujen suhteen. Imperiumista on nykyisin jäljellä kirppuinen apinakallio Gibraltar sekä joukko saaria, joista turhimpien omistuksesta voidaan toisinaan sotia jonkin alueellisen wannabe-mahtimaan kanssa. Imperiumin korvikkeeksi perustettiin Brittiläinen Kansainyhteisö (Commonwealth), joka ei tee juuri muuta kuin palkitsee pakistanilaisia kirjailijoita aina, kun sattuu muistamaan.

Maailmannäyttämöllä shakespearelainen draama ei ollut sodan jälkeen enää muodissa, joten Britannia on asettunut aloilleen.[21] Vuonna 1956 briteillä meni viimeisen kerran imperiumi pahasti päähän – niin pahasti, että YK:n oli saatettava heidät (ja ranskalaiset) kotiin Suezilta.

Eurooppa-suhteet, yhteiskunnallinen muutos yms. lässytystä[muokkaa]

Britannia haki EEC:n jäsenyyttä muutamaan otteeseen 1960-luvulla, mutta pääbyrokraatti Charles de Gaulle hylkäsi hakemukset ilmoittaen perusteeksi ”Je ne parle pas anglais” ja näyttäen Lontoolle tunnetusti pitkää nenäänsä. Kun britit viimein hyväksyttiin yhteismarkkinoille 1973, ryhtyivät he välittömästi jarruttamaan ja sabotoimaan järjestön ja sen seuraajien kehityshankkeita parhaan taitonsa mukaan.

Kaikissa tylsissä historiadokumenteissa sanotaan aina, että 1960-luvulla Britanniassa (tai missä tahansa) elettiin suuren yhteiskunnallisen muutoksen aikaa, ja sitten taustalla soi The Beatles ja/tai The Rolling Stones. On totta, että brittiläinen populaari- ja nuorisokulttuuri muuttui outoon suuntaan, mutta brittiläisen yhteiskunnan puitteissa outous on hyvin venyvä käsite, vielä venyvämpi kuin oikeaoppinen plum pudding. Omituinen kehitys johtui siitä, että monet tajusivat, miten kornilla saarella asuvatkaan.[22]

Pohjois-Irlannissa oli koko 1900-luvun jälkipuoliskon ajan lievää hankausta, kuten täyttä sotatilaa ja IRA:n eri puolille saarivaltakuntaa levittäytyvää terrorismia. Ongelma kuitenkin ratkesi, kun kaikki osapuolet saatiin samaan pöytään – sen alle kun oli piilotettu voimakas pommi. Sekään ei tehonnut pahimpiin änkyröihin, jotka ovat Ian Paisleyn tapaan immuuneja kaikelle inhimilliselle, paitsi ehkä typeryydelle. Ai niin, Skotlantikin halusi erota unionista. Walesiläisetkin olisivat kai halunneet, mutta hanke tyssäsi paikallisten nationalistien vimmaan käydä kaikki keskustelut kymrin kielellä, joka ei sovellu erityisen hyvin ajatusten kommunikointiin.

Thatcherin korjausliike menee pitkäksi[muokkaa]

Sisäpoliittisesti sodanjälkeinen aika oli 70-luvulle saakka hiton tylsää: työväenpuolueen ja konservatiivien hallitukset vuorottelivat kiltisti varoen suututtamasta maan korkeinta auktoriteettia eli hiiliteollisuustyöläisiä. Talvella 197879 ammattiliitot suivaantuivat, kun Labourin pääministeri James Callaghan ei kiillottanut heidän hiilipölyn tahrimia saappaitaan riittävän huolellisesti, ja panivat koko valtakunnan jäihin. Kun jätteet jäivät noutamatta ja kuolleet jouduttiin varastoimaan parlamentin ylähuoneeseen, jopa perusbritti alkoi oivaltaa asioiden olevan pielessä. Ammattiliittojen määräämä lakko ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, sillä se toi valtaan konservatiivit, ja mikä pelottavinta, konservatiivit, joiden johdossa ei ollut puolikuollut äijänkäppänä, vaan liiankin eläväinen Margaret Thatcher.

Thatcher lupasi korjata asiat. Kun asiat menivät päin Buckinghamia, Thatcher selitti, että juuri sitä hän oli asioiden korjaamisella tarkoittanutkin. Heti 80-luvun aluksi Britannia soti Argentiinaa vastaan lampaiden vapauden puolesta. Kun Thatcher kävi 80-luvun lopulla niin pahasti ylikierroksilla, että ehdotti Yhdistyneen kuningaskunnan yksityistämistä ja Augusto Pinochetin palkitsemista ihmisoikeustyöstä, toryt lukitsivat hänet teesalonkiin paasaamaan sosialismin saatanallisuudesta. Uudeksi pääministeriksi istutettiin John Major, joka nimestään huolimatta sijoittuu maansa politiikassa kategoriaan ”Minor”.

New Labour ja sähäkkä tulevaisuus[muokkaa]
92 % maailman väestöstä haluaisi vetää Tony Blairia kunnolla pataan. Hän ilmoittikin aina haluavansa olla yhdistäjä.
99,9 % maailman väestöstä pitää Gordon Brownia niin pitkästyttävänä, ettei jaksa lukea, saati edes kirjoittaa loppuun tätä kuvateks
Nykyinen pääministeri David Cameron esittelee taitojaan perinteikkäässä konservatiivilajissa, koiranpentujen kuristamisessa.

Samaan aikaan Tony Blair keksi, että New Labour ei tarkoita yhtikäs mitään, ja johti sen voittoon nonsense-huumorin luvatussa maassa. Blairin ihmiskasvoinen thatcherismi saavutti moraalisen huippunsa hyökkäyksessä Irakiin 2003. Ikävä kyllä tyhmä kansa ei sitä ymmärtänyt, vaan sanoi Blairille niin pahasti, että tämä häipyi pelastamaan Lähi-idän ja jätti kansalle kostoksi Gordon Brownin, joka on Sean Conneryn jälkeen maailmanhistorian karismaattisin skotti.

Koalitiohallitus[muokkaa]

Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa, jotka pidettiin epänormaalin myöhään Brownin vellihousuilun vuoksi, voiton korjasi 1800-lukulainen vaalitapa. Tämä johti vallanvaihtoon, jossa New Labour passitettiin oppositioon ja vaihtoi johtajakseen... jonkun tyypin. Vaalit olivat monelal tapaa historialliset. Niiden yhteydessä käytiin Britannian historian ensimmäiset suorat TV-väittelyt puoluejohtajien välillä (Cameron ja Brown esittivät pidennetyn version Monty Pythonin klassisesta kuollut papukaija -sketsistä), ja, mikä hulluinta, maahan jouduttiin muodostamaan ei-yksipuoluehallitus ensimmäistä kertaa sitten Churchillin päivien. Liberaalidemokraattien ja konservatiivien yhteishallitusta pidetään uhkana brittiläiselle poliittisen tehottomuuden traditiolle.

Tulevaisuus[muokkaa]

Britannialla ei ole tulevaisuutta. Lontoossa pidetään ehkä joskus olympialaiset neljännenkin kerran, mutta moista ei ole ikinä pidetty legitiiminä tulevaisuuden korvikkeena.

Viitteet[muokkaa]

  1. Ne eivät siis ole sama asia!
  2. Viimeksi mainitussa tapauksessa tuloksena on ollut Pohjois-Irlannin nimeä kantava menestystarina.
  3. Mieluiten myös tässä järjestyksessä.
  4. Tällä väellä on yhä oma hana kylmälle ja kuumalle vedelle, vaikka kuningatar Viktoriakin on kuollut jo ajat sitten.
  5. Caesar, Gaius Julius: Gallian sota, luku VIII: Kuinka kusetin senaattia, valloitin maailman, vältyin murhaajien salajuonilta ja hallitsin Roomaa kuuman egyptiläismisun kanssa, vai miten se nyt olikaan.
  6. Ei henk. koht., vaan delegoimalla
  7. kuin edellä
  8. Juutit tapasivat pukeutua säkkikankaaseen, mikä ei kuitenkaan torjunut kylmää kovin hyvin. Anglit ja saksit hallitsivatkin näin invaasiota.
  9. Kuka sitä muutenkaan tarvitsee?
  10. Esim. Maynard Leftbuttock: 4g1nc0ur7 h34d5h07 – Strategy, Hubris and Online Personae in Mediaeval Military. Rat’s Arse University Press 2003.
  11. Henrik lähinnä röhnötti valtaistuimellaan, mutusteli sianpuolikkaita ja seurasi rugbyliigan otteluita.
  12. Tästä voidaan tietysti keskustella, mutta jälkeläisiä kuningattarella ei ainakaan ollut.
  13. Ja mitä jälkimmäinen toi saaliina kotiin? Perunoita.
  14. Elisabet I:n suosikkijakso oli Ismo puukottaa Poloniusta, suree Ofeliaa ja avautuu haudankaivajille vuodelta 1600.
  15. Hän teki frigiteetistä englantilaisen kardinaalihyveen.
  16. Tai sitten ei: he nimittäin vaikuttivat sittemmin tuhoisasti Yhdysvaltojen yhteiskuntaan ja kulttuuriin.
  17. Joskus käytetään myös termejä kusipäät ja keropäät.
  18. Monet Kaarle II:n jälkeläisistä voidaan parhaiten kuvata englanninkielisen ilmauksen bastard konkreettisen ja kuvaannollisen merkityksen kautta.
  19. Esim. "Yrjöt tahrivat palatsin matot."
  20. Brittiläisen imperiumin käsitteistössä sopimus ei välttämättä vaatinut molempien osapuolien suostumusta.
  21. Ellei lasketa maan salaisen palvelun agenttien toistuvia sivilisaationpelastusoperaatioita.
  22. Erityisen kornia aluetta on Cornwall, missä on jopa puhuttu kornia.