August Ahlqvist

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Wiki-deathstar.png
Tosikoille ja heille, joita aihe lähemmin kiinnostaa, on Wikipediassa artikkeli August Ahlqvist.


"'Renessanssi' kirjoitetaan neljällä S:llä, pöljä. Tästä et pelkillä sakoilla enää selviä."
Karl August Engelbrekt Ahlqvist (1826–1889) oli nurmijärveläisten amatöörikirjailijoiden päävihollinen ja Mikael Agricolan jälkeen tiukimmin suomen kielen omakseen ominut kielitieteilijä. Ahlqvistin häijyä tiedemiespuolta tasapainotti täydenkuun aikaan esiin nouseva herkkä runoilijasielu A. Oksanen, jonka teoksia ei tosin muista enää kukaan. Yhtenä syynä saattoi olla, että täysikuun aika on melko lyhyt mietityn lyriikan synnyttämiseen. Toisena syynä oli, että muututtuaan takaisin Ahlqvistiksi hän söi raivoissaan kaiken suomeksi kirjoitetun, mitä vain käsiinsä sai. Ahlqvist oli ilkeä kielimies, jonka valoisana elämänfilosofiana oli hankkiutua ilmiriitoihin aina kun vain mahdollista.

Akateeminen ura[muokkaa]

Kaikkien 1800-luvun suurmiesten tapaan Ahlqvist syntyi äpärälapsena jossakin Suomen standardikokoisessa naurismontussa. Kaikkien 1800-luvun suurmiesten tapaan hän pääsi Snellmanin oppilaaksi ja oppi ne perustaidot, joita 1800-luvun suomalaiset suurmiehet tarvitsivat (kiivaus, kateus, kansallisuusaate). Muiden tieteenalojen riemuksi Ahlqvist suuntasi jo nuorena katseensa kielitieteeseen ja aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Ahlqvistin riitaisa luonne havaittiin käytävillä pian, ja hänet saatiin pysymään poissa myöntämällä nuorelle ylioppilaalle matkarahoja, joiden avulla hänen toivottiin nappaavan jonkin eksoottisen (ja mahdollisimman tappavan) taudin suomalais-ugrilaisten sukukansojen parista. Matkoillaan pitkin Venäjän rämeitä Ahlqvist törmäsi eksyneeseen lääkäriin nimeltä Elias Lönnrot, josta tulikin hänen ainut kaverinsa.

Kun suomen kielen professuurin ensimmäinen viranhaltija M.A. Castrén oli käynyt vilkaisemassa työhuonettaan ja kuolemassa yliopiston aulassa, valittiin Lönnrot hänen tilalleen vuonna 1853. Ahlqvistin immuunijärjestelmä oli harmillisesti pitänyt pintansa Venäjän metsissä, ja yliopistoväki alkoi huolestua, kun Lönnrotille oli löydettävä seuraaja vuonna 1863. Ahlqvist valittiin virkaan, ja heti ensimmäisenä työpäivänään hän olikin ilmiriidoissa sekä tiedekunnan dekaanin, yliopiston kanslerin että kahden siivoojan kanssa. Tämän jälkeen Ahlqvist uhkasi perustaa oman kirjakielen, mikäli häntä ei valita suomen kielen ylimmäksi auktoriteetiksi. Samalla Ahlqvist ajautui ilmiriitoihin lopun yliopistoväen sekä Suurkirkon pronssiveistosten kanssa.

Sotaretki kyökkisuomalaisuuksia vastaan[muokkaa]

Eksoottisten tautien harventaessa pätevien kielitieteilijöiden rivejä Ahlqvist oli valittava Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran johtoon. Lautasliinan oikea asento virkaanastumisjuhlissa koitui kuitenkin kohtalokkaaksi, ja Ahlqvist perusti ilmiriidan seurauksena itselleen oman kerhon, Kotikielen seuran, josta tuli Ahlqvistin linnake suomen kielen väärinkäyttäjiä vastaan.

1800-luvulla suomen kirjakieli oli kovemmassa myllerryksessä kuin koskaan Agricolan jälkeen. Tätä murteiden taisteluksi nimitettyä debattia väännettiin 1840–60-luvuilla, kun aikuiset partasuiset miehet riitelivät, pitääkö sanoa ilta kuten Suomessa vai ehtoo kuten Turussa. Pääsyynä riitaan oli valtakunnallinen naimalakko, jolloin akateemisten pulleiden miesten oli keksittävä muita keinoja purkaa paineet. Kiistely oli jumittunut asemasotavaiheeksi, kun Ahlqvist auktoriteetteineen marssi kentälle. Kului noin kaksi minuuttia, ja hän oli julistautunut voittajaksi.

Aleksis Kiven kurinpalautus[muokkaa]

Ahlqvistin sanelemat rauhanehdot olivat kovat: svetisismit kuljetettiin tuhoamisleireille ja rahvaan oli päästävä murteellisuuksista sakon uhalla eroon. Suomen kirjakieltä valvomaan perustettiin salainen poliisi nimeltä Normatiivinen Kielioppi, jonka suorittamat satunnaiset teloitukset kansakouluissa pitivät rahvaan kaukana kynästä ja paperista. Suomen kielen käyttöön myytiin lisenssejä, mikä nosti sanomalehtien hinnat pilviin. Ainoa kilpailukykyinen julkaisu oli Suometar, jota Ahlqvist – silkasta yhteensattumasta – oli ollut perustamassa.

Ahlqvistiläisessä kieliympäristössä ei saanut julkaista mitä tahansa – tai sai yrittää, mutta Suomen hautausmaille erikseen perustetut marttyyrikirjailijakukkulat implikoivat, että ei kannattanut. Aikakauden tunnetuin kirjoittaja oli eräs edellä mainittu A. Oksanen, jota Ahlqvist ylisti kritiikeissään lahjakkaaksi, hyvännäköiseksi ja ihastuttavan riitaisaksi persoonaksi. Myös joku harrastajakynäilijä Runeberg yritti päästä markkinoille, mutta Ahlqvist päätteli sukunimestä, että tämä on ruotsalainen eikä julistanut inkvisitiolleen liikekannallepanoa.

Vuonna 1860 tuli myrskyvaroitus, kun nuori ylioppilas Aleksis Kivi voitti SKS:n näytelmäkilpailun. Ahlqvist kiinnitti jo palkintotilaisuudessa huomiota Kiven huolimattomasti kammattuun tukkaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Kivi sinetöi kohtalonsa kirjoittamalla romaanin Seitsemän veljestä. Ahlqvist raivostui, kun joku uskalsi kirjoittaa suomeksi jotain muuta kuin lyriikkaa, tragediaa ja eepoksia. Lönnrot yritti rauhoitella Ahlqvistiä toteamalla, että Topeliuksen tuotanto on samanlaista roskaa, tosin nationalistisissa kuorissa. Tyylilleen ominaisesti Ahlqvist pisti välit poikki Lönnrotin kanssa ja lähti puristijoukkojensa kanssa tekemään ratsian Kiven savupirttiin. Sieltä löytyi useita hälyttäviä todisteita aloitetuista romaaneista ja, mikä pahinta, vapaasta runomitasta. Nuori kloppi laitettiin nopeasti rautoihin ja pikaoikeudenkäynnin jälkeen hänet upotettiin Suomen kirjallisuushistoriaan. Räpiköityään siellä jonkin aikaa Kivi julistettiin kuolleeksi. Ahlqvist kävi säännöllisesti talvisin kusemassa Kiven haudalle tekstin:

"Runoilijaks" ma ristittiin
Sanottiin Shakespeariksi,
Werraksi Wäinön väitettiin:
Muut' en mä ollut kuitenkaan
Kuin taitamaton tahruri
ja hullu viinan juoja vaan.

Katso myös[muokkaa]