António de Oliveira Salazar

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Star.svg
Tämä artikkeli on kouluesimerkki siitä, miltä hyvä sivu voi näyttää. Tee näin.
”Käyttäjän ’Movimento_do_liberação_da_Angola’ tekemät muokkaukset kumottiin ja artikkeli palautettiin käyttäjän A_Salazar89 versioon.”
~Diktaattori Salazar käyttää toiseksi kovinta keinoaan separatisteja vastaan. Jos yhteiskunnallinen liikehdintä jatkuu, on ehkäpä heristettävä sormea.
Salazar lamaannutti parlamentaariset instituutiot luennoimalla näille klassisesta talousteoriasta ja käytti valtaa yksin kaikkien nukahdettua.

António de Oliveira Salazar (18891970) oli poliittisen taloustieteen professori Coimbran yliopistossa, Portugalin sotilashallituksen valtiovarainministeri vuodesta 1928 ja 5. heinäkuuta 1932 alkaen kenraali António de Fragoso Carmonan nimittämä pääministeri. Vuonna 1933 hän ryhtyi myös sivutoimiseksi Portugalin diktaattoriksi sikäli kuin professuuriltaan ehti. Salazar muistetaan yhtenä historian pelottavimmista yksinvaltiaista; ollessaan erityisen julmalla päällä hän saattoi pahimmillaan jopa peruuttaa toisinajattelijoiden tennisvuorot. Hänen pitkän valtakautensa pääsyynä pidetään espanjalaisten laiskuutta ryhtyä vallankumoukseen vaadittavien moitekirjeiden lähettämiseen.

Ura[muokkaa]

Iberian lastensyöjän nousu valtaan[muokkaa]

Portugali oli julistettu kuninkaan murhan 1910 jälkeen tasavallaksi, mutta maa oli juuri sellainen tasavalta kuin tasavallat ilman demokraattista perintöä ovat eli läpeensä kaoottinen, ja siellä oli täysi rähinä päällä. Kuninkaan murhaa seuranneet lyhytaikaiset ja kyvyttömät hallitukset olivat onnistuneet sotkemaan Portugalin talouselämän täysin, mikä oli saanut Salazarin hermostumaan koko touhuun. Kun liian moni portugalilainen kauppalaiva oli päätynyt saksalaisten sukellusveneiden takia joko Ahdin valtakuntaan tai nilkuttanut iso reikä kyljessään satamaan, Portugali oli mennyt julistamaan Saksalle sodan 1916. Voitto sodassa osoittautui kuitenkin Pyrrhoksen voitoksi, sillä Portugali oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen heikommilla kuin sitä ennen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen armeija oli syrjäyttänyt ensimmäisen tasavallan hallituksen ja perustanut juntan, joka nosti Salazarin aluksi finanssiministeriksi, ja kun juntta oli vakuuttunut kuoropojalta kuulostavan proffan kyvyistä panna maan talous suunnilleen kuntoon, niin lopulta diktaattoriksi. Tämä lienee ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa, kun joku professori, ja vieläpä taloustieteen sellainen, julistetaan diktaattoriksi.[1] Tosin varmaan aika moni professori lienee haaveillut: ”Jos minä saisin olla diktaattori niin...[2]

Salazar nimitti hallitusjärjestelmäänsä nimellä Estado Novo (’uusi valtio’). Se oli outo yhdistelmä fasistisia yhteiskuntaoppeja, kommunistista talousjärjestelmää ja arvoiltaan katolilainen ja nationalistinen – siis kaikenkaikkiaan sellainen, jossa suomalainen luterilainen tuntisi itsensä suunnilleen yhtä vieraaksi kuin lappilainen lumiukko hongkongilaisessa ravintolassa. Järjestelmän tarkoitus oli panna järeä loppupiste rasismille ja luokkataistelulle yksinkertaisesti tasapäistämällä kaikki yhdeksi ja samaksi harmaaksi massaksi.[3] Hallituksen mottona oli oikeistokonservatiivisiin arvoihin vetoava Deus, Pátria e Familia (’Jumala, isänmaa ja perhe’), mutta talouspolitiikka oli tiukan vasemmistolainen korporatiivinen suunnitelmatalous. Hallitus pysyi pystyssä yli 40 vuotta lähinnä siksi, että maan poliittisen järjestelmän kritisointi oli lähes mahdotonta, sillä kritiikkiä varten systeemistä olisi pitänyt pystyä hahmottamaan edes jonkinlainen kokonaiskuva.

Toisen maailmansodan ryhtiliike[muokkaa]

Salazar tuki Francisco Francoa Espanjan sisällissodan aikana ja lähetti joukkoja taistelemaan Espanjan kommunis tasavaltalaisia vastaan fasis kansallismielisten puolella. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt toiseen maailmansotaan Italian tapaan Saksan puolella, sillä tämä olisi merkinnyt uhkaa Portugalin siirtomaille, jotka koostuivat kartalla ja luonnossa isosta määrästä tyhjää tilaa ja noin neljästä nuppineulan pään kokoisesta pläntistä jossain Intian tienoilla. Salazar ideoi ibeerien puolueettomuussopimuksen, jossa Espanja ja Portugali jättäytyivät puolueettomiksi toisessa maailmansodassa. Koska Salazar oli talousmies eikä sotilas, hän tiesi, että sota olisi pahaksi Portugalin jo ennestäänkin heikolle, pääasiassa vihreälle viinille ja sardiineille perustuvalle taloudelle, ja tuumi: ”mieluummin myydään molemmille osapuolille niin paljon aseita kuin he pystyvät käteisellä maksamaan.

Toisen maailmansodan jälkeen Francon tapaan Salazar saattoi jäädä valtaan oltuaan riittävän puolueeton liittoutuneiden kannalta ja tarpeeksi arvokas pelinappula kansainvälisen politiikan shakkilaudalla ja otettuaan Hitler-julisteet pois työhuoneensa seiniltä.

Portugali paini taloudellisesti pitkän aikaa samassa sarjassa Suom Kekkoslovakian kanssa toisen maailmansodan jälkeen. Portugali ei Suomen tavoin ottanut vastaan Marshall-apua eikä, Suomen tavoin, talousstrategialtaan kuulunut EEC:hen. Tästä huolimatta vuodesta 1950 Salazarin kuolemaan asti BKT kasvoi keskimäärin 5,66 % vuodessa, sillä Portugali onnistui saamaan portviinin tuotannon monopolin. Salazar saattoi olla keskinkertaisempi diktaattori kuin Urho Kekkonen, mutta Kekkonen lakitieteen lääkärinä ei ollut Salazarin veroinen talousmies.

Exodus lattialle[muokkaa]

Toisin kuin vakavasti otettavat diktaattorit, Salazar loukkaantui vakavasti pudottuaan tuolilta[4] 1968, jolloin presidentti Américo Tomás joutui erottamaan hänet 25. syyskuuta 1968 pääministerin asemasta. Salazar oli tuolloin jo suunnilleen yhtä dementoitunut kuin Kekkonen – Jumala siis rankaisi heitä molempia jo tässä elämässä. Salazar oli kaikin puolin diktaattorien kansainvälisessä yhteisössä häpeäpilkku, joten hänen kuolemansakaan ei johtunut salamurhaajan luodista, myrkytetystä juomasta tai edes itsemurhasta voittamattoman armeijan edessä. Salazar tyytyi kuolemaan sydänkohtaukseen Lissabonissa uskoen vielä Kekkosen tavoin olevansa ihan oikea diktaattori.

Verrrrrrinen perintö[muokkaa]

Valtionpäämiehenä Salazar ei epäillyt näyttää todellista luonnettaan Portugalin edun niin vaatiessa.

Vuonna 1945 Portugalin siirtomaihin kuuluivat Azorit, Madeira, Kap Verden saaret, Angola, Portugalin Guinea, Mosambik, Goa, Damão, Diu, Macao ja Itä-Timor - jotka kaikki saivat päähänsä, että olisi kiva olla itsenäinen. Salazar ei tästä tykännyt, ja lähetti armeijan tositoimiin. Siirtomaiden johtaminen, kehittäminen ja hallussapito johti suuriin kustannuksiin taistelussa vapautusliikkeitä vastaan ja johti pitkällisiin siirtomaasotiin Angolassa, Mosambikissa ja Guinea-Bissaussa. Portugalin historia on täynnä Pyrrhoksen voittoja, ja siirtomaasodat olivat samojen Pyrrhoksen voittojen jatkumoita. Vaikka Portugali onnistuikin kukistamaan separatis vapautusliikkeet, siirtomaasodat koituivat Portugalille lopulta liian kalliiksi hyötyyn nähden. Lopulta näistä Pyrrhoksen voitoista tapreekseen saaneet nuoret upseerit saivat tarpeeksi myös koko Estado Novosta. Sotilashallinto syrjäytettiin 16. toukokuuta 1974 neilikkavallankumoukseksi kutsutussa vasemmistolaishenkisessä vallankaappauksessa, joka muistutti kyläjuhlia ilman ongintaa ja leikkiampumarataa. Samalla Portugalin entiset siirtomaat saivat itsenäisyyden, mutta sotimaan tottuneet separatis vapautusliikkeet ovat sotineet omissa maissaan tähän päivään saakka. Poikkeuksena oli Mosambik, jossa naurettavan lyhyt sisällissota kesti vuoden 1975 itsenäistymisestä ainoastaan vuoteen 1992. Tämän jälkeen Mosambik päätti liittyä Brittiläiseen Kansainyhteisöön.[5]

Espanjan Francisco Franco on surullinen esimerkki siitä, miten hyvät pätevät sotilaat pääsääntöisesti ovat surkeita talousmiehiä, ja Salazar osoitti, että sama pätee kääntäen. Salazar äänestettiin silti voittajaksi Suurin portugalilainen -äänestyksessä maaliskuussa 2007. Tämä kertonee enemmän portugalilaisista itsestään kuin Salazarista. Salazarin kunniaksi on kuitenkin todettava se, että hänen talouspolitiikkansa oli suunnilleen tolkullista ja matkalaskutkin hän täytti aina asianmukaisesti. Niinpä hänet kuolemansa jälkeen haudattiin perheensä sukuhautaan suunnilleen samalla tavoin kuin kuka tahansa kiltti isoisä, eikä hänen hautaansa ole häpäisty, mikä on muutoin yleinen ibeerinen kohtalo ex-diktaattoreille. Ehkäpä parasta, mitä Salazarin kaudesta voidaan todeta, on että se opetti portugalilaisille, että demokratia on itse asiassa ihan hyvä idea, ja jos kaikki viitsivät käyttäytyä suunnilleen tolkullisesti, se voi toimiakin.

Viitteet[muokkaa]

  1. Se, että joku proffa laatisi maalle tyhjästä perustuslain ja pääsisi vielä itse ensimmäiseksi presidentiksi, olisi melkein sama juttu. Mutta eihän sellaista tapahdu oikeissa demokratioissa.
  2. Ajatuskulku jatkuisi useimmilla todennäköisesti: ”...tässä tiedekunnassa ei enää ikinä kirjoitettaisi sulkakynää monimutkaisemmilla laitteilla.
  3. vrt. Suomen tai Ruotsin peruskoulujärjestelmä
  4. Tämä on artikkelin ehkä hikipediamaisin kohta. Lienee jonkinlaista kieroa ironiaa, että se on voitu kopioida sellaisenaan Wikipediasta.
  5. Vaikkei Mosambik ole ollut päivääkään Britannian siirtomaa. Höh!